Rock Hard 1977 - lautapeli unelmista, hikisistä treenikämpistä ja areenakeikkojen jälkeisistä adrenaliinihöyryistä.
Joskus eteen tulee lautapelejä, joidenka mekaniikat ovat niin hyviä, että voin antaa anteeksi kuivan ja päälleliimatun teeman. Ja sitten joskus tulee eteen pelejä, joidenka teema tulee pelistä niin vahvasti läpi, että voin antaa anteeksi mekaanisen keskinkertaisuuden. Rock hard 1977 on juuri näitä jälkimmäisiä, joka sisimmältään on melko yksinkertainen työläisenasettelupeli, mutta sen teema on läsnä pelin jokaisessa pienessäkin yksityiskohdassa - ja mikä parasta, se on yksinkertaisesti hauska pelata!
Kuvittele itsesi seitsemänkymmentäluvun loppuun, jaloissa trumpettifarkut ja päälläsi psykedeelisin kuvioin koristeltu kauluspaita, jonka hihoissa on hapsut. Olet päivätöissä enosi toimistossa kopioijana ja kulutat suurimman osan palkastasi nuhjuisen treenikämpän vuokraan, koska unelmasi on olla rokkistara. Matkasi kuuluisuuteen alkaa toimiston Xerox-koneeseen nojaten, toivoen että olisit päivätyösi sijaan mennyt nauhoittamaan bändikaveriesi kanssa uutta demokasettia.
Rock Hard 1977 on työläisenasettelupeli, jossa eri toiminnot on jaettu päivä-, ilta- ja yövaiheiseen. Kullakin pelaajalla on yksi työläinen, joka asetetaan toimintoruutuun laudalla, kertoen mitä rokkariminäsi kyseisen aikajakson aikana tekee. Päivätoiminnot ovat keskittyneet roudareiden palkkaamiseen, haastattelujen antamiseen ja vaikka levytyssopimuksen tekemiseen. Kun jokainen pelaaja on tehnyt yhden päivätoiminnon, siirrytään iltatoimintoihin ja jokainen taas valitsee yhden toiminnon jonka tekee. Useimpiin toimintopaikkoihin voi mennä vain yksi pelaaja kerrallaan, mutta on useita toimintoja jotka ovat vapaita usealle pelaajalle. Iltatoiminnot ovat enimmäkseen keikkoja erinäisissä paikoissa, tai vaikka ihan vain harjoittelemista bändin treenikämpällä. Yötoiminnot taas ovat keikan jälkeisiä after partyja, hengaussessioita tai vaikka aikaisin nukkumaan menemistä, mikä oikeuttaa pelaajan seuraavan kierroksen aloittavaksi pelaajaksi. Aikainen lintu madon nappaa jne. Näiden lisäksi on myös muutama toiminto, jotka ovat saatavilla vuorokaudenajasta riippumatta, kuten esimerkiksi verenluovutus rahaa vastaan, töihin lähteminen tai vaikka kappaleen kirjoittaminen.
Jokainen pelaaja valitsee itselleen pelin alussa hahmon, joka asetetaan tyylikkääseen pelaajalautaan, joka muistuttaa vahvistinta. Sen nupit ovat mittareita, jotka edustavat pelaajan soittotaitoa, mainetta ja kirjoitettujen kappaleiden määrää. Pelaajalaudassa on myös mittari, joka kuvastaa hahmon sokerihimoa, sillä muusikon ura on rankka, ja sen huvit vielä rankemmat. Kyllähän te tiedätte mihin tässä sokerilla viitataan?
Jokainen pelaaja saa myös managerin, joka antaa jonkun mukavan pikkukyvyn, mutta jolle ärsyttävästi pitää kolmen kierroksen jälkeen maksaa aina vain kasvavia osuuksia. Sen lisäksi pelaajat valitsevat kahdesta työpaikasta yhden, joka tuo mukavasti rahaa, mutta velvoittaa inhottavasti juuri silloin, kun haluaisit mennä paikallisradioon haastateltavaksi. Työstä on toki mahdollista lintsata, mutta kolmen pinnaamismerkin jälkeen saat yksinkertaisesti fudut ja joudut saamaan rahaa muilla keinoilla. Jos olet tässä kohtaa jo kehittynyt muusikkona, voi työpaikan menetys olla ihan hyvä ratkaisu, mutta tiukan paikan tullen pelistä tulee hankalampaa. Kun on se managerikin joka haluaa osansa. Eikä sen demonauhankaan tekeminen ole ilmaista. Levytyssopimuksen saatuaan pelaaja alkaa tienaamaan rojalteja aina kierroksen lopussa, ja näitä on mahdollisuus myös neuvotella suuremmiksi.
Vaikka itse peli on toisaalta hieman itseääntoistava, on siinä myös vaihtelevuutta tuovia elementtejä. Jokaisella kierroksella käännetään uusi tapahtumakortti, joka voi olla kaikkea rajoituksista tietylle klubille, verenluovutuspaikan sulkemisen ja yllättävän sponsorirahan väliltä. Myös joka kierrokselle vaihtuu satunnainen keikkakortti, joka tuo aina yhden toimintopaikan lisää iltavuoroon. Jokaisen pelaajan salaiset tavoitekortit, vaihtuvat yhteiset pisteytyskortit ja kymmenen eri muusikkoa tuovat kyllä kiitettävästi mielenkiintoa toisiin pelikertoihin. Keräämällä yön pikkutunneilla kokemuskortteja eri klubeilta ja hengauspaikoilta, voi pelaaja saada kaikkea pientä kivaa buustia, mutta myös neljän samanlaisen tai neljän erilaisen kortin sarjalla saa viisi kuuluisuuspistettä. Ja pelin ideahan on olla yhdeksän kierroksen (eli pelin maailmassa yhdeksän kuukauden) jälkeen kuuluisin megastara. Peli voi myös loppua aikaisemmin, mikäli joku pelaajista saavuttaa 50 kuuluisuuspistettä ennen viimeistä kierrosta.
Syömällä karkin vuoronsa alussa, on pelajalla mahdollisuus saada lisätoiminto, tai joskus jopa kaksi, mutta siinä piilee aina pieni sokeriyliannostuksen riski. Ja se sokerihumalan jälkeinen romahdus pahimmillaan vie pelaajan seuraavan kierroksen päivätoiminnoiksi sairaalaan. Kun pelaaja päättää ottaa riskin ja syö karkkia, jonka on joskus aikaisemmalla vuorolla saanut tai ostanut, hän nostaa sokerihimokortin, joka kertoo saiko hän karkista lisävoimaa, eli toiminnon, vai kävikö huono tuuri ja eteen tuli sokeriton karkki. Tämän jälkeen pelaaja heittää sokerihimonoppaa, ja toivottavasti saa korkeamman luvun kuin mitä hänen sen hetkinen sokerinhimomittari näyttää. Muuten seuraava päivävuoro menee sairaalassa toipuessa.
Rock Hard 1977 ei ehkä mekaanisesti tuo mitään uutta pelirintamalla, mutta jestas, että se on temaattisesti vahva. Pelin on suunnitellut Jackie Fox, joka vaikutti 70-luvulla The Runaways yhtyeessä basistina. Muistatteko Cherry bombin? Fox ei välttämättä ole monelle yhtä tuttu kuin bändistä kuuluisuuteen ponnahtanut Joan Jett, mutta hänen kokemus musiikkimaailmasta näkyy pelin jokaisessa osapuolessa. Hän on myös kokenut Jeopardy! -kisaaja ja on ollut monessa muussakin peliohjelmassa mukana. Peliharrastus on ollut jo pitkään hänen elämässään mukana, joten Rock Hard ei ole syntynyt hetken mielikohteesta vaan jo korona pandemian aikaan lähteneestä ideasta. Ja tarkkasilmäisimmät ovat saattaneet nähdä hänet GameNight!-pelikanavan videoilla pelaamassa Lincolnin ja Nikkin kanssa.
Meille Rock Hard 1977 oli todellinen yllättäjä, jonka lainasimme kirjastosta mielenkiintoisen teeman takia, ja osaksi koska tarvitsin sen Hyvin Draftattujen Korttien jaksoon Yhden pelin lautapelisuunnittelijat. Emmepä osannut arvata, että ihastumme peliin niin, että se piti jo tilata omaksi, ja jopa mieheni on pyytänyt uusintakertoja pelin parissa. Satuin myös löytämään Spotifysta pari soittolistaa, jotka on tehty pelin taustamusiikiksi teemaan sopivilla kappaleilla, ja ne ovat tehneet pelikokemuksesta vielä temaattisemman. Ja uskotteko, en tällä kertaa pääse edes valittamaan julkaisija Devirin sääntövihosta, koska tämän pelin kohdalla he ovat onnistuneet. Ja pelissä käytettävät paperirahat eivät oikeasti tällä kertaa häiritse, ne on hauskan temaattiset: osassa on kahvitahroja, osassa huulipunasta jäljet ja tyttöjen puhelinnumeroita jne.
Peli ei kuitenkaan ole jokaisen makuun. Kokemuskortit tuovat peliin pienen tuurielementin, niin kuin myös sokerinhimokortit. Kokemuskorteista ei yleensä tule niin järkyttävän isoja bonuksia, että se antaisi loppujen lopuksi järkyttävän isoa etua. Ennemmin niistä hyötyy settienkeräyspisteillä, ja kaikki muu on vaan pientä extraa. Sokerittoman karkin osuessa kohdalle voi kyllä oikeasti hieman harmittaa, koska niitä kortteja on vain yksi koko pakassa, mutta se on toisaalta tietoinen riski, jonka pelaaja ottaa käyttäessään karkkia. Jotkut hahmo- ja managerikombot ovat selkeästi toisia parempia, mutta emme vielä ole kohdanneet mitään ihan ylivoimaista yhdistelmää. Yksi pieni mahdollinen tviikkaus sääntöihin minulla on ehdottaa. Säännöt ohjeistavat alkuasettelussa nostamaan pelaajien lukumäärän managerikortteja, joista sitten käänteisessä pelaajajärjestyksessä valitaan itselle oma. Pelin aloittava pelaaja saa siis sen kortin mikä hänelle jätetään, mikä ei mielestäni ole paras ratkaisu. Ensimmäisellä kierroksella aloittavan pelaajan etu on todella pieni, eikä mielestäni oikeuta sitä että joudut jumiin mahdollisesti hahmosi kanssa täysin epäsynergiassa olevan managerin kanssa. Joten alkuasetteluun pelaajien lukumäärä plus yksi olisi parempi määrä managerikorteille.
Minulle Rock Hard 1977 on yksi temaattisimpia pelikokemuksia pitkään aikaan. Jos pelin teema ei iske, niin silloin peli tuskin on sinulle. Se ei kuitenkaan keksi pyörää uudelleen ja on raskausasteeltaan kevyempi kuin miltä näyttää. Komponenteiltaan peli on laadukas ja pidän Jennifer Ginerin peliin tekemästä kuvituksesta. Peliajaksi on merkattu 45-90 minuuttia riippuen pelaajamäärästä (2-5), mutta tämän päälle varaisin kyllä aikaa melko työlääseen alkuasetteluun ja poiskeruuseen. Me harkitsemme peliin erikseen myytävän insertin hankkimista tämän ajan lyhentämiseksi, pelissä kun on melko paljon nippeliä ja nappelia, sekä paljon erilaisia kortteja.
Kommentit
Lähetä kommentti