Lautapelaamaan 2019

Niin siinä sitten kävi, että lautapelaamisen kruununjalokivi, eli Lautapelaamaan 2019 tuli ja meni. Pelimaailman kauniit ja rohkeat kokoontuivat kuhisten kauppakeskus Redissä. Valaistus oli tänä vuonna hieman ongelmallinen, mutta huhun mukaan eräs Matti Malinen oli asentanut lisää valaistusta, joten siinä vaiheessa kun Noppapotti crew saapui paikalle lauantaina puolilta päivin, oli valaistus meille ainakin riittävä. Parkkitilanne on Rediin tulevalle huomattavasti kalliimpaa kuin edellisvuoden Kaapelitehtaalla, mutta meidän poppoo tuli paikalle julkisilla, joka allekirjoittaneelle lastenvaunujen kanssa matkustavalle oli ilmaista. Säästö se on pienikin säästö.

Vaippakassi mätsää tilaisuuden teemaväriin.

Heti astuttuamme pelisaliin bongasin Lautapelioppaan Mikko Saaren poikansa Nooan kanssa pelaamassa Alhambraa, ja muistin taas, että pitäisi varmaan joskus itsekin pelata sitä. Noh, ohitimme heidät etsiessämme sopivaa pöytää, ja saimmekin sellaisen melko keskeltä tilaa. Halusin pöydän käytävän varrelta, jotta sain meidän kuopuksen rattaat viereemme, ilman että ne olisi olleet muiden tukkeena. Pian huomasin bloggaajakolleegani Puutyöläis-Joonaksen ja Pöydällä-Kristianin. Kristian oli ilmeisesti menossa miljoonan(vai oliko se seitsemän) pelaajan Sidereal Confluenceen ja Joonas taisi päätyä pelaaman Wolfgang Warschin Fujia. Heidän kokemuksistaan voit lukea heidän omista blogeistaan. Sen sijaan me päädyimme pelaamaan Lautapelit.fi:n uudehkoa julkaisua Amul.

No enhän mä mitään kansikuvaa muistanut ottaa, mutta kuvitelkaa tuohon vielä yksi kameli.

Silkkitielle sijoittuvaa korttiendraftausta. Siinä Amul lyhykäisesti. Jos hieman pidemmän selityksen haluaa, niin Amulissa pelaajat pelaavat yhtäaikaisesti kortteja tarjolle, josta kukin valitsee vuorotellen yhden kortin itselleen pelattavaksi. Ei ole pakko valita sitä korttia, minkä olet itse tarjonnut. Oikeastaan aika usein  sitä tulee tarjottua huonoja kortteja kädestään pois, koska eihän sitä nyt uskalla tarjota hyviä kortteja muille vietäväksi. Kimuranttia. Osa korteista on sellaisia, jotka pitäisi saada pelattua pöytään, toiset taas nimenomaan sellaisia, että ne pitäisi säilöä kädessä loppuun asti, nököttäen siellä tekemättä mitään ennen suloista loppupisteytystä. Mainitsinko jo palatsin? Entäs basaarin? No sellaisetkin on, ja sieltä voi hyvällä tsägällä saada hankittua vielä parempia kortteja.

Amulin kortit ovat mukavan selkeitä, joskin ihan piirun verran tylsiä.

Olen pelannut Amulia muutaman kerran aikaisemminkin, sillä pääsin testaamaan sitä jo prototyyppinä viime keväänä. Korttien draftaaminen on minulle mieluisa mekaniikka, ja Amul on kyllä oikein mukava peli. Peliin mahtuu jopa 8 pelaajaa, ja peli onkin parhaimmillaan useammalla pelaajalla. Kolmen pelaajan peli on hieman hajuton ja mauton. Korttien kuvitus on omaan makuun tylsähköä, hieman samalla tavalla kuin esim Century Spice Roadin. Eli ei siis millään tapaa huonoa, mutta ei se nyt kyllä villasukkiani saa pyörimään nilkoissa. Symbolit on kyllä tosi kivan selkeitä, ja koen pelin olevan niiden johdosta helppo opettaa. Meidän seurueessa ei kukaan muu ollut kyseistä peliä vielä pelannut, ja he kaikki oppivat pelin kertalaakista. Pisteitä Amulille herui myös siitä, että aviomieheni tykästyi siihen heti.

Jos pelaatte 8 pelaajalla, varatkaa iso pöytä. 

Amulin jälkeen huomasin jossain välissä Koko perhe pelaa -blogin Mirvan ilmestyneen selkäni takana olevaan pöytään tyttärensä kanssa Takenokoa pelaamaan. Vaihdoimme muutamat sanat siinä ja kumpikin jatkoi pelaamisiaan. Ehkä ensi kerralla kerkeämme jutella enemmän! Luulen käyneeni siinä kohtaa Pekkasen Tuomoa morjestamassa Lautapelit.fi:n tiloissa, josta bongasin myös Hyötsin eli Lunkisti-Teron Amulin kimpussa. Terolta nappasin Todellisuuspaon Annikan häneltä huutaman korttipelin, jonka nakkasin takataskuuni ja suuntasin etsimään naistenhuonetta. Pari käytävän väliä siinä meni, mutta löytyihän se lopulta. Tämä on Redin huonoja puolia verrattuna aikaisempaan Kaapelitehtaaseen; vessatauot kesti tuplasti pidempään kävelymatkan takia. Palattuani lähetin Annikalle kuvan todistukseksi, että pidin lupaukseni hänen pelistä, ja pidän sitä nyt panttivankina siihen asti, että näemme Todpakolaiset seuraavan kerran. Heiltä valitettavasti jäi tänä vuonna Lautapelaamaan välistä. Ja meiltä katkesi meidän "yhdessä Lautapelaamaanissa pelaamattomuus"-putki tähän. Vaikea olla pelaamatta jonkun kanssa, jos hän ei edes vaivaudu paikalle.

Naamiaiset alkakoon!

Tällä välin oli pöytäseurueeni käynyt limukaupassa, sekä ottaneet uuden karhean The Grimm Masqueraden pöydälle. Pelissä jokaisella on salainen rooli, joku kahdeksasta satuhahmosta. Jokaisella hahmolla on artefakti, jota he yrittävät kerätä kolmen kortin verran, sekä toinen artefakti, jota heille ei saisi kertyä kahta enempää. Pelaajat sitten vuorotellen pelaavat näitä artefaktikortteja toisilleen ja itselleen, ja näistä saaduilla tiedonjyvillä yrittävät pelata toisensa pelistä ulos. Kolmen kierroksen jälkeen eniten ruusuja(eli pisteitä if you know what I mean) saanut voittaa. Pelissä on myös variantti, jossa kakkoskierroksen jälkeen pelaajat saavat edellisen kierroksen hahmonsa mukaan erityisvoiman, ja mahdollisuuden veikata pelin voittajaa, josta myös heruu ruusuja veikkauksen osuessa oikeaan hahmoon.

Tästä voisi joku päätellä, että kerään joko kelloja tai noidanpatoja. Oikeasti keräsin herkkuja.

The Grimm Masquerade oli todella hauska sosiaalinen päättely- ja bluffauspeli. Pelasimme usean erän peräkanaa, koska yksi peli kesti ehkä vain puolisen tuntia. Pelin kuvitus on todella kaunis, ja muutkin komponentit ovat laadukkaat. Tätä tulemme varmasti pelaamaan lisää. Varsinkin kun hankin pelin myös itselleni. Pidimme varianttisäännöistä, koska ne olivat helppo ottaa mukaan, eivätkä tuoneet juurikaan setuppiin lisää aikaa, muuta kuin kahden pienen pakan sekoituksen verran. Mukavaa vaihtelua peliin tuo myös joka kierroksella vaihtuvat toimintokortit, joita pääsee vuorollaan käyttämään maksaessaan kaksi samanlaista artefaktikorttia.

Tuhkimo etsii lasikenkiään, mutta välttelee kelloja. Varsinkin niitä jotka lyö 12.

Tässä välissä kuopuksemme Miro nukahti vaunuihin, ja nukkui hälinässä paremmat päiväunet kuin koskaan kotona. Siitä iso peukku. Muuten hälinä oli kyllä vähän ärsyttävää, mutta osasin odottaa sitä etukäteen. Kun laittaa 500 ihmistä samaan tilaan, on turha kuvitella mitään muuta.

Miro otti Lautapelaamaanista kaiken ilon irti, eli nautti 1,5h päiväunet.

Tässä välissä kävin morjestamassa Saaren Mikkoa uudelleen, ja samalla sanoin tervehdyksen Mitä pelataan?-podcastin Janille. Eipä keretty paljoa turinoimaan tänä vuonna, mutta onpahan nyt vaan kiva name dropata näitä tuttuja. Antaa katu-uskottavuutta. Näillä main vaihdoin Pelaajanin kanssa myös parit sanat, hänen ollessa toki kiireinen työhommiensa kanssa. Tässä kohtaa onkin hyvä muistuttaa, että olettehan jo Suomen lautapeliseuran jäseniä? Lautapelaamaan-tapahtuma onnistuu suurilta osin ahkerien vapaaehtoisten voimin ja on kaiken lisäksi vielä sisäänpääsymaksuton, joten vähintä mitä voitte tehdä seuran avuksi, on liittyä jäseneksi. Jäsenmaksu on pieni, mutta seuralle kovin tarpeellinen tuki.

Jani ja Mikko splotteroi, eli pelaa The Great Zimbabwea.

Sitten muistin, että minunhan piti hakea noutohyllystä Mikon tuoma KeyForge. Menin pelikirjaston puolelle ja haistelin hetken siellä vallinnutta pössistä, ja nappasin Forgeni hyllystä. Tästä pitäisi saada blogiin juttua, mutta maltattehan odottaa että saan sen pöytään pari kertaa. Jännittää, miten miekkoseni kyseiseen peliin suhtautuu. Toisaalta, pidämme kyllä korttien lätkimisestä, olemme vain hieman allergisia niiden keräilyaspektille, ja KeyForgella on mahdollisuus olla rahaimuri. Kyllä se Richard Garfield tietää miten rahahanat pidetään auki eläkepäiviä varten.

Karvisesta tuli mieleen lasagne, josta taas tuli mieleen kurniva vatsani. Tässä kohtaa olin ollut syömättä (karkkia ei lasketa) lähes koko päivän, ja ruokaa olisi tehnyt mieli. Redin hyviin puoliin lukeutui monet ravintolat, joita löytyi varmasti jokaiseen makuun. Syömisen sijaan päätimme ottaa pöydälle vielä Villainousin, koska yksi seurueestamme ei ollut sitä vielä koskaan pelannut.  Disney-fani hänkin. Tiesin jo etukäteen, että hälyinen con ei välttämättä ole paras paikka pelata Villainousia, mutta koska uskoin pystyväni opettamaan sen nopeasti, päädyimme sitä sittenkin pelaamaan. Hyvä näin, koska luulin Maijulla olleen Heart of Crown mukanaan, mutta hän olikin ottanut Star Realmsin sen sijaan...

Pelasin ensimmäistä kertaa Prinssi Juhanana, ja hitto vie voitin kerrankin!

Pelatessamme Villainousia, koin lievää kiireen tuntua, sillä oli kova nälkä ja kello alkoi olla jo paljon.  Olin nimittäin päättänyt, että kerkeäisin käydä vielä Kampissa Lautapelit.fillä pienillä ostoksilla. Tulee niin harvoin käytyä Stadissa, ja tarvitsin jotain tätä syksyä varten. Siitä lisää myöhemmin.
Pelasin Prinssi Juhanalla, jolla en ollut aiemmin pelannut, ja pelkäsin kokemattomuuteni sen kanssa kostautuvan, koska oletin kaikkien estävän minulta rahan saannin, joka on siis hänen voittoehto. Mutta jotenkin onnistuin näistä estoyrityksistä huolimatta rynnimään johtoasemaan, ja sain kun sainkin voitettua pelin samalla kierroksella, kun serkkuni olisi voittanut Pahattarellaan. Edelleen Villainous on vaan viihdyttävä, ja pääsee pöytään säännöllisesti. Mieluummin ehkä vähän hiljaisemmissa puitteissa seuraavan kerran.

Monta lautapelibloggaajaa löydät?

Huomasin takanani tutun äänen raikuvan, ja kas! Sieltähän löytyi Joonas ja Kristian Palaces of Carraran parissa. Teronkin bongasin mutta ajattelin meneväni jututtamaan häntä myöhemmin, mutta kun sitä yritin tehdä, ei jätkää näkynyt missään. Yritä nyt etsiä neulaa heinäsuovasta. Me rupesimme pakkaamaan tavaroitamme, ja Mikko ja Nooa tulivat lähipöytään pelaamaan Potion explosionia, joka on yksi suosikeistani. Spoiler! Noppapottiin on lähiaikoina tulossa juttua Potionista, jahka pääsen korkkaamaan sen uusimman lisäosan. Olisin mielelläni seurannut heidän peliään, mutta meillä alkoi nälkä viedä voiton. Kävin kiertelemässä salin läpi sanoen heipat tutuille, ja käänsimme selkämme Lautapelaamaanille. Menimme syömään sushia, jonka jälkeen mieheni ja minä nappasimme metron Kamppiin, ja kävin pikaisella Werewordsin hakureissulla. Meillä on tässä lokakuun aikana pelipäivä tulossa, ja siellä olisi tarkoitus se sitten korkata.

Kiitos kaikille mukana olleille, ja erityisesti Lautapeliseuralle ja tapahtuman sponsoreille. Ja kunniamaininta kaikille vapaaehtoistyöläisille. Te rokkaatte!

Muutama sananen Villainousista.

Disney-aiheisia pelejä on julkaistu tolkuttomia määriä Monopolista Kimbleen, ja niiden kohdeyleisö on yleensä muut kuin peliharrastajat. Niillä kosiskellaan faneja ostamaan tuotteita, joita he eivät muuten ostaisi. Kun paketin kannessa on Prinsessa Ruusunen, on se niin paljon houkuttelevampi. Siksi on oikeastaan todella hämmentävää, että eteeni osui peli, joka on oikeasti hyvä vaikka kannessa komeilee sana Disney. Se peli on Villainous.

Siellä se D-sana komeilee.

Villainous on Seattlelaisen pelisuunnitelukollektiivi Prospero Hall:in aivoriihen tulos, jossa pelaajat omaksuvat jonkun Disney-elokuvista tutun pahiksen roolin. Peli pelataan pääosin korteilla, joissa komeilee elokuvista tutut hahmot, niin pahikset kuin hyvikset. Jokaisella pahiksella on omanlaisensa voittoehto, joka on yleensä hyvin temaattisesti yhteensopiva kyseiseen hahmoon. Kapteeni Koukku haluaa saada Peter Panin laivalleen ja voittaa hänet taistelussa, kun taas Ursula haluaa saada Tritonin kruunun ja atraimen itselleen. Prinssi Juhana taas haluaa vain rahaa. Ja niin edelleen.

Ursulalle maistuu näköjään myös kahvi.

Jokaisella pahiksella on kaksi omaa pakkaa. Yksi omille korteille, ja toinen Kohtalo-pakka, josta taas toiset pelaajat pelaavat kortteja hänelle. Pelaajilla on myös oma pieni pelilauta, josta jokaisella vuorolla valitaan yksi lokaatio neljästä, ja tehdään sen sallimat toiminnot. Näiden toimintojen määrää pystyy muut pelaajat vähentämään pelaamalla Kohtalo-kortteja lokaatioiden yläosaan, joka tällöin yleensä puolittaa toimintojen määrän. Kohtalo-pakasta löytyy usein hyviksiä haittaamaan pahiksen peliä, tai kenties jotain väline- tai toimintokortteja, jotka muuten vaan heittävät kapuloita rattaisiin.

Kohtalokkaita kortteja.

Muita toimintoja Kohtalo-pakan lisäksi ovat: pelaa kortti, poista kortteja kädestä, karkota hyvis, saa x summa rahaa, aktivoi kortti ja liikuta korttia viereiseen lokaatioon. Pelaajan on aina vuoronsa alussa siirryttävä uuteen lokaatioon, jonka jälkeen hän saa tehdä siellä mainitut toiminnot. Käsikortteja on neljä, jollei ole saanut ylimääräistä jonkun kortin toiminnon kautta. Tehtyään toiminnot pelaaja nostaa käteensä kortteja niin, että niitä on taas neljä.  Siksi on tärkeää välillä poistaa turhia kortteja kädestä, jotta saa vuoron lopussa nostaa enemmän kortteja käteensä. Mutta kortteja saa poistaa kädestä vain, jos lokaation toiminnot sen sallivat. Pelaajan omissa korteissa löytyy tuttuja liittolaisia, väline- ja toimintokortteja, sekä kortteja, jotka vaativat jonkun ehdon täyttyneen, jotta ne voidaan pelata. Nämä ehtokortit pelataan toisten pelaajien vuorojen aikana, milloin tahansa kyseisen kortin ehto täyttyy. Korttien pelaaminen vaatii yleensä rahaa, tai Poweria niin kuin se ohjekirjassa on nimetty, mutta come on, kaikki kutsuu sitä rahaksi.

Villainousin pelinappulat on muuten todella hienoja. 

Koska Villainous on korttipeli, on se myös hyvin tuuripitoinen, sitä ei voi kiistää. Toki hyvä pelaaja osaa hyödyntää hahmonsa pakan mahdollisimman tehokkaasti, mutta aina ei vain voi voittaa. Pelissä tulee mukana jokaiselle hahmolle pieni oma vihkonen, jossa on selitetty miten kyseisen hahmon pakka eroaa muista, ja mitkä on hahmolle strategisesti tärkeitä juttuja. Tämä on todella hieno lisä, ja auttaa pelin asymmetrisen luonteen takia pelin opettelua ja opettamista hurjasti. Muutenkin pelin tuotantoarvot on kyllä kohdillaan. Harmi vain, että pelin saaminen rapakon tällä puolella on jokseenkin hankalaa.

Sattuipa teemaan sopivan värinen pöytä LitsaConissa.

Hankin peliin myös sen ensimmäisen lisäosan Wicked to the Core, joka tuo peliin lisää kolme pahista. Wicked to the Core on myös itsenäinen pelinsä, joten jos haluaa peliä kokeilla, mutta ei halua maksaa täyttä hintaa, voi harkita sitä vaihtoehtoiseksi aloitukseksi. Tosin ei tuo itse peruspelikään maksa maltaita, taisi olla 44€ luokkaa. Ylipäätään jos pelin saa jostain käsiksi, ei kannata jäädä kauaa arpomaan, nämä menevät täällä päin nopeasti kaupaksi.

Jafar, yksi lemppareistani.

Villainous mahduttaa jopa kuusi pelaajaa pöydän ääreen, mutta uskokaa, että jo viisi pelaajaa on liikaa. 2-4 pelaajaa on oikein passeli määrä, sillä viidellä peli kesti jo tolkuttoman kauan. Myönnettäköön, että kummallakin kertaa kun pelasin viidellä, oli pelissä vähintään yksi uusi pelaaja. Ehkä jos kaikki olisivat kokeneita, peli soljuisi hieman nopeammin. Pelin teema tekee kyllä sen jipon, että kummasti pelin ääreen ilmestyy sellaisiakin pelaajia, jotka eivät välttämättä normaalisti ole kiinnostuneet peleistä. Näin ainakin meillä. Ja vaikka pelissä on hieman jopa take that -tyyppistä mekaniikkaa Kohtalo-korttien muodossa, se jotenkin vain sopii pahisteemaan, ja kukaan ei ota nokkiinsa. Jos pelissä oltaisiin prinsessoja, ei kyseinen mekaniikka sopisi ollenkaan. Peli myös pakottaa pelaajat hyökkäilemään sinne tänne, eikä vain yhtä pelaajaa kohti, sillä pelaaja jolle viimeksi on pelattu Kohtalo-kortti, on suojassa seuraavan kerran.

Pöytä tilaa kannattaa varata, varsinkin jos pelaa usealla pelaajalla.

On sanomattakin selvää, että itse rakastuin Villainousiin ensimmäisellä pelikerralla. Vaikka peli on sidonnainen korttituuriin, koen mekaniikat muuten niin mieluisiksi, että en suutu, jos peli ei jollain kertaa vain kulje. Näinkin on käynyt. Viimeksi kun pelasin Kapteeni Koukulla, oli pelini kannalta tärkein kortti pakan alimmainen. Meinasin kyllä silti voittaa, mutta viime tipassa Prinssi Juhana pääsi voittoon kiinni, kierros ennen minua. Pidän myös siitä, että vaikka pahikset toimivat kukin hyvin eri lailla, tuntuu kaikilla olevan yhtä suuret mahdollisuudet voittoon. Prinssi Juhanan voittoehto saattaa tuntua helpommalta kuin muiden, mutta pelin aikana hän saa huomata, että muut kykenevät hidastamaan häntä aika lailla, ja taas vaikka Jafarin tai Ursulan voittoehdot vaativat useita asioita, mutta heihin ei Kohtalo-korteilla ole esimerkiksi niin helppo vaikuttaa.  Joten kaikki on melko hyvässä tasapainossa. Muiden pelaajien on myös hyvä olla kartalla toisten etenemisestä, ja kannattaa suoraan kysyä, jos ei näe toisen lautaa ja kortteja kovin tarkkaan, että missä vaiheessa toinen on. Se on reilua kaikkien kannalta. Meillä on myös tapana ennen pelin alkua kerrata kukin vuorollaan, mitä tarvitsee voittaakseen pelin. Jokaisella pelaajalla on kyllä myös pieni apulappu, jonka toisella puolella on selitetty kaikkien voittoehdot.

Ilta-aurinko laskee Dr. Facilierin suunnitelmien päälle.

Pidän myös hauskana, että pelissä ei ole vain ne kaikista tunnetuimmat pahikset, vaan myös niitä hieman vähemmän tunnettuja, kuten vaikka ylläoleva Dr. Facilier Prinsessa ja Sammakko -elokuvasta, joka tulee Wicked to the coren mukana. Pelin uusimmassa lisäosassa Evil comes prepared taas tulee yksi omista suosikeistani, eli Yzma Keisarin uusista kuvioista. Vielä tätä kirjoittaessa ei Evil comes preparedia saa Suomesta, mutta tarkkailen tilannetta jatkuvasti, sillä se on itselleni pakko-ostos. Mikään muu peli ei ole meillä saanut näin lyhyessä ajassa yli kymmentä pelikertaa.

Top-20 peliä: Aviomies edition.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä jotka pitävät top-listoista, ja niitä jotka eivät pidä. Itse pidän kaikenlaisista listoista ja teenkin niitä huvin vuoksi silloin tällöin. Oma top-30 -listani on jokasyksyinen projekti, mutta halusin tähän väliin tunkea jonkun listan, ja siitä se idea sitten lähti. Haastattelin miestäni hänen lempipeleistä ja laitoin hänet tekemään top-20 -listan Dice towerista pöllityllä tyylillä. Eli pelien nimiä lapulle ja sitten lajittelemaan! Osion vaikeimmaksi työksi osoittautuikin perusteluiden kalastelu. Monen pelin kohdalla Jani ei oikein osannut sanoa, miksi koki pelin olevan hyvä, muuten kuin että se nyt vaan on kiva! Hän ei ajattele pelejä yhtä analyyttisesti kuin minä, ja termistö ei ollut ehkä heti kielen päällä, mutta kyllä minä jotain sain kiskottua irti.

Tästä se alkaa.

Ja tässä se nyt on. Janin top-20!

20. Kingsburg

Noppatyöläiset duunissa.

Kingsburg on noppatyöläisenasettelupeli, joka tämän blogin sivuilta varsin tuttu. Rakennuksia, resursseja ja noppia. Siinä se oikeastaan on pähkinänkuoressa.

J: Pidän keskiaikaisesta teemasta ja noppamekaniikasta. Myös rakennuksien valitseminen ja strategian hakeminen on pelissä mielekästä. Koen To Forge a Realm -lisäosan välttämättömäksi.

M: Kingsburg on myös yksi minun lemppareistani, joten en vastuta tätä valintaa! Koen myös pelin mekaniikat mielenkiintoisiksi, ja vaikka pelillä on jo 12 vuotta ikää( mikä on pelivuosissa ikuisuus) on se edelleen mieluisa. Tähän ei ole oikeastaan mitään lisättävää.

19. Mallorca

Mallorcalaiset työmiehet hedelmien keruussa.

Ralf zur Linden ja Wolfgang Sentkerin Mallorca on settienkeräilyä ja rondellia, ja peli voitti 2010 Vuoden aikuisten peli -tittelin meillä täällä Suomessa.

J: Mallorca oli meidän ensimmäinen yhteiseksi ostettu peli, ja siksi se on minulle hyvin tärkeä. Se ei lähde meiltä ikinä.  Rondellimekaniikka on tässä hauska ja koen sen kestäneen aikaa hyvin. Lisäksi pidän pelin komponenteista; ne on värikkäät ja varsinkin puuosat ovat hyvin laadukkaat. Tästä minun peliharrastukseni lähti oikeastaan liikkeelle.

M: Kuten Jani yllä sanoi, on peli meille nostalginen ja arvokas. Se on myös nopea pelata esimerkiksi sillä aikaa, kun ruoka valmistuu uunissa. Pelin rondelli on toimiva ja simppeli, joskus yksinkertaisuus on kaunista. Ei huono heräteostokseksi!

18. Oregon

Ihanat oregonilaiset cowboymeeplet.

Oregon on ehkä tylsimmällä kansikuvalla varustettu peli, mutta se on todella hyvä ja harmillisen aliarvostettu. Tämä kaikilla pelaajamäärillä toimiva nopea peli on Henrik ja  Åse Bergin klassikko. Ainakin meidän taloudessa.

J: Oregonin teema on minulle aika merkityksetön, koen sen lähinnä mekaanisesti mielenkiintoiseksi. Laattoja ja meeplejä on kiva asetella parhaalla mahdollisella tavalla, ja koen pelin olevan simppeli mutta aina miellyttävä. Mielestäni peli on todella aliarvostettu.

M: Mitäpä tähän lisäämään? Olen puhunut Oregonista monia kertoja eikä mielipiteeni ole muuttunut. Ostettiin peli muuten aivan sokkona, koska yksi kaveri kertoi pelanneensa sitä silloisen kumppaninsa siskon luona, ja pitäneensä pelistä paljon. Kannatti ottaa riski.

17. Power grid

Meidän Power grid on pimpattu tekemilläni resursseillä.

Friedemann Friese ei ole kovin edustettu suunnittelija meidän ludoteekissa, mutta Power grid on tullut jäädäkseen. Voimalaitosten huutokauppaamista ja sähköverkoston laajentamista erilaisilla kartoilla sisältävä PeeGee on viihdyttävä kokonaisuus, joka pääsee ihan liian harvoin pöydälle.

J: Huutokauppaaminen on kivaa! Power grid on toimiva kokonaisuus, eikä minulla ole siitä mitään pahaa sanottavaa. Pidän myös pelin First sparks -versiosta.

M: Power grid on molemmille mieluisa peli, mutta yhdessä asiassa olemme täysin eri mieltä. Minä en voinut sietää First sparksia :D

16. Menolippu-sarja

Tchoo tchoo!

Menolippu on varmasti kaikille tuttu. Alan R. Moonin junapelistä on kohta miljoona versiota, meidänkin hyllyssä ainakin seitsemällä eri kartalla.  Settien keräily ja kaupunkien yhdistäminen kartalla on toimiva yhdistelmä.

J: Menolippua pelaan aina mielelläni. Koen sen olevan jo klassikko. Days of Wonder on julkaisijana myöskin sellainen, jota seuraan. Menolipun yksi valttikorteista on sen helppo omaksuttavuus. Sen voi opettaa kenelle tahansa. Jenkkikartta on hieman ehkä jo nähty, pidän muista kartoista enemmän. Eurooppa ja Pohjoismaat ovat ehkä suosikkejani.

M: Minulle Menolippu on ennen kaikkea iPadillä pelattava nopea viihdyke. Se on myön anoppini lemppari, joten sitä tulee pelattua säännöllisesti.

15. Above and Below

Maiju jännää mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ryan Laukatin kaunis tarinankerrontapeli Above and below on muutakin kuin pelkkä fantasiataru. Pelissä rakennetaan kylää, joka ulottuu maan päälle ja sen alle. Välillä päästään seikkailemaan luolissa, joista voi löytyä kaikkea rosvolaumasta isoihin hämähäkkeihin.

J: Pidän A&B:n tarinakirjasta ja sen roolipelimäisyydestä. Muut osiot pelissä eivät ole minulle niin tärkeitä, odotan aina enemmän mitä seuraavaksi tapahtuu luolissa maan alla.

M: Minulle A&B:n paras puoli on kaikki muu kuin se tarinankerronta :D

14. Dominion

Kesäinen päivä parvekkeella Dominionin parissa.

Donald X. Vaccarinon Dominion on pakanrakennusvaari vuodelta 2008. Paljon tätä peliä kopioivia tekeleitä on tullut vuosien varrella, mutta vanha kunnon Dominion myy edelleen. Kiitos miljoonien lisäosien, joidenka julkaisemisen piti loppua kaksi tai kolme lisäosaa sitten.

J: Pakanrakennus on minulle mieluisa pelimekaniikka, ja Dominion on siitä hyvin klassinen esimerkki. Keskiaika on minulle teemana hyvin puoleensavetävä. Pidän  myös pelin lisäosien tuomasta vaihtelusta. Meillä on niitä niin paljon, ettei kaksi peliä tunnu koskaan samalta.

M: Näinhän se on, Dominionia löytyy meillä vino pino. Dominion on myös siitä kiva, että se on helppo peli niihin tilanteisiin, kun tekee vain mieli lätkiä kortteja mutta haluaa kuitenkin jotain roimasti parempaa kuin Unon. Säilytämme korttejamme muovisessa ompelutarvikelaatikossa, jonka ostin Lidlistä. Siinä on kätevä kantokahva, niin koko paketin saa painostaan huolimatta mukaankin, jos tarve sitä vaatii.

13. The Voyages of Marco Polo

Marketissa on pöhinää.

Italialaisduo Simone Luciani ja Daniele Tascini ovat tehneet paljon yhteistyötä, ja The Voyages of Marco Polo on yksi heidän hiteistään. Tämä noppatyöläisenasettelu on vuodelta 2015, ja siihen on tällä hetkellä saatavilla yksi iso lisäosa ja monta pientä. Yllättäen meiltä löytyy ne kaikki.

J: Marco Polon noppatyöläismekaniikka on kiva. Pidän pelissä eniten vaihtelevista hahmoista, jotka kukin toimii eri lailla. Peli tuntuu eräänlaiselta kilpajuoksulta. Pelissä ei saa jäädä tuleen makaamaan, vaan tehtävä päätöksiä tilanteiden mahdollisten muutoksien mukaan, ja tarpeen tullen myös pystyttävä muuttamaan strategiaansa paikoittain.

M: Okei, The Voyages of Marco Polo on minun lempparipelini, joten siksi koen 13:sta sijan olevan melko matala, mutta olen toisaalta onnellinen, että peli on myös Janin mieleen tarpeeksi löytyäkseen hänen listaltaan. Minusta on hauska valita hahmo joka peliin hieman mutulla. Tottakai sitä löytyy ne omat suosikit, mutta pelissä on melko iso vaihtelevuus hahmoissa, varsinkin kun meillä on kaikki lisäosat, joten peliä voi pelata hyvinkin erilaisilla tyyleillä.

12. Roll Player

Hetki ennen limun kaatumista pöydälle. True story.

Keith Matejkan Roll Playerissä luodaan fantasiahahmoa roolipelimäiseen tyyliin, asettelemalla noppia pelilaudalla. On karismaa, voimaa ja ketteryyttä. Kyllähän te nämä tiedätte. Pelissä voi myös hankkia hahmolleen aseita ja muita varusteita, sekä taitoja kuten vaikka taskuvarkaus tai kyky neuvoitteluun.

J: Roll Playerin teema on hauska. Minusta pelin päämekaniikka, eli noppien asettelu pelilaudalle (oliko tämä nyt sitten sitä noppaoptimointia...?) on kiva. Pidän myös ensimmäisestä lisäosasta Monsters & Minions todella paljon. Se tuo peliin todella paljon, niin teemaa kuin pelillistä sisältöä.

M: Noniin! Nyt päästiin asiaan. Täältähän nämä minun lempparipelit putkahtelevat peräkkäin. Roll Player on mekaniikkojensa puolesta kuin tehty minulle, ja en koskaan kieltäydy pelistä. Osallistuimme myös ensimmäiseen Kickstarteriimme tämän myötä, sillä sen toinen lisäosa Fiends & Familiars oli juuri äskettäin potkustartissa. Nappasimme siihen myös pelimaton ja ison big boxin, johon mahtuu peruspeli lisäosineen.

11. 7 Wonders 

Seitsemää ihmettä lautapelikahvila Tavernan hämyisessä illassa.

Antoine Bauzan 7 Wonders on oiva esimerkki korttien draftaamisesta. Otat läjän kortteja, valitset niistä yhden ja annat loput seuraavalle jne.

J: 7 Wondersin kuvitus ja antiikin aikainen teema miellyttää minua. Korttien valitseminen on mekaniikkana mukava ja pidän monista eri pisteytysmahdollisuuksista ja strategioista.

M: No mitäpä tähän lisäämään. 7 Wonders on mukava peli myös siksi, että siihen mahtuu 7 pelaajaa, tai lisäosalla jopa kahdeksan, mutta peliaika ei kasva pelaajien lisääntyessä.

10. Five Tribes

Harvassa pelissä on yhtä monta meepleä.

Bruno Cathalan Five Tribes on Days of Wonderin julkaisema pistesalaatti. Siinä liikutellaan ukkoja hieman Mancalasta pöllityllä mekaniikalla. Jokaisella värillä on oma toiminto, kuten esim punaiset salamurhaa, vihreät on kauppiaita ja siniset rakentajia.

J: Five Tribesissa pidän erityisesti poimi ja liiku -mekaniikasta. Pelin teemasta tulee mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat. Kuten mainitsin aikaisemmin, on Days of Wonder minun suosikkijulkaisijani.

M: Five Tribes on minulle rakas peli. Se kolahti aikoinaan ensimmäisestä pelikerrasta, ja on pitänyt pintansa yhtenä suosikeistani jo monen vuoden ajan. Pidän sen Mancalamaisesta mekaniikasta, ja huomaan olevani aika kilpailuhenkinen pelatessani sitä. En tiedä onko se sitten hyvä vai huono juttu :D

9. Majesty

Kolminpeli Majestyä hyvällä mallillaan.

Marc Andrén Majesty on korttienlätkintää keskiaikaisella teemalla. Pelissä jokaisella on samat rakennukset kuten esimerkiksi mylly, noidan mökki, sairastupa ja kievari. Pelaajat pelaavat noiden rakennusten alle hahmokortteja ja näin aktivoivat rakennuksia. Melko simppeli perhepeli, joka on ollut ehdolla useammissakin pelikilpailuissa.

J: Nyt iski kyllä paha. En osaa oikeasti perustella miksi pidän Majestystä. Sen pelaaminen on letkeätä ja helppoa. Pidän pelin värikkyydestä ja komponenteista, varsinkin rahat ovat kivan tuntuisia kädessä.

M: Tässä kohtaa vaimo huomauttaa, että oli todella vaikea saada Janista mitään irti Majestyn kohdalla, vaikka hän onkin sen nostanut melko korkealle listallaan. Sain Majestystä arvostelukappaleen aikoinaan, ja peli jäi meille juurikin sen takia, että Jani tykästyi siihen. Itse huomaan suhtautuvani peliin huomattavasti viileämmin, mutta kuitenkin pidän siitä tarpeeksi, että suostun mieluusti sitä mieheni kanssa pelaamaan. Hieman tosin koen, että kaksinpeli ei ole optimaalinen. Tähän oli kai joku lisäosa tulossa, joten siihen pitää ehkä tutustua tarkemmin.

8. Alien Frontiers

Alien Frontiersin retrolook on aika cool.

Alien Frontiers oli ensimmäinen Kickstarterista tullut megasuosittu lautapeli. Noppatyöläisenasettelu on tänä päivänäkin suosittu mekaniikka, mutta vuonna 2010 se ei ollut kovinkaan yleinen. Alien Frontiersista on painettu monta eri painosta ja versiota, joista yksikään ei ole ollut ilman painovirheitä tai muita kommelluksia. Tämä tosin ei ole pelin suunnittelijan, vaan julkaisijan vika.

J: Aluehallinta ja noppatyöläisenasettelu ovat mielenkiintoisia mekaniikkoja. Peli on ollut meillä jo pitkään, ja se on kestänyt hyvin aikaa. Pidän pelin avaruusteemasta ja sen retro ulkoasu on virkistävä.

M: Alien Frontiers on ollut meillä jo monen monta vuotta, ja ollaan vaihdettu alkuperäinen nelosedikkamme pari vuotta sitten julkaistuun Big boxiin, jossa on kaikki lisäosat ja promokortteja ynnä muuta. Joku tässä pelissä selvästi kiehtoo meitä kumpaakin. Myös minä pidän pelin ulkonäöstä, se eroaa muista scifi-aiheisista peleistä edukseen. Tätä suostun pelaamaan koska tahansa.

7. One Night Ultimate Werewolf

One Nightissa on monenlaisia identiteettejä.

Ted Alspachin ja Akihisa Okuin One Night Ultimate Werewolf on partypeli, joka on kuin nopeutettu Werewolf.  Pelaajat on joko ihmissusia tai erilaisia kyläläisiä. Kyläläisten pitää löytää ihmissusi ja ihmissusien pitää saada joku kyläläinen ottamaan luoti puolestaan. Peli on bluffausta bluffauksen perään. Yleensä parhaiten valehteleva pärjää.

J: Bluffaaminen on kivaa, ja tässä pelissä saa bluffata oikein olan takaa. Kaoottisuudestaan huolimatta peli on parasta viihdettä. Tätä pelataan monta peliä putkeen.

M: One Night Ultimate Werewolf on meillä vakkari kaikissa illanistujaisissa, synttäreillä ja milloin missäkin. Pelataan aina Daybreak-lisäosalla, koska peruspelissä on muutama tavallinen kyläläinen, jotka eivät saa tehdä pelin aikana mitään, joten heidän roolinsa on superkuiva. Lisäosa vaihtaa nuo hahmot pois, jolloin jokaisella kyläläisellä on oma toiminto. Myös ihmissusia on sen myötä erilaisia. Meillä on pelisarjan vampyyri ja alien versiotkin. Mutta ihmissusi on paras!

6. Trains

Ainakin vaimo tykkää tästä valinnasta.

Hisashi Hayashin Trains on kuin Dominionin pikkuserkku. Se hieman viehättävämpi ja paremmin pukeutuva pikkuserkku. Se lisää pakanrakennukseen reitinrakennuselementin, ja tekee sen tyylillä.

J: Taisin aikaisemminkin mainita, että pidän pakanrakennuksesta. Trains lisää siihen reitit, joita on mielestäni hauska tehtailla. Junateema ei ole minulle mitenkään erityinen, mutta ei myöskään epämieluisa.

M: Trains on ihana! Meillä on molemmat itsenäiset peruspelit, sekä yksi karttapaketti. Vaihtelua on siis sopivassa määrin. Ainoa pieni ärsyttävä yksityiskohta on kuutiot joilla merkataan rakennetut radat. Ne on tylsät ja epätemaattiset, ja meillä ei käytetä niitä. Korvaamme ne Menolipusta lainatuilla junilla.

5. Chronicles of Crime

Tämän enempää ei pelistä oikein voi näyttää spoilaamatta.

Chronicles of Crime on David Cicurelin rikoksenratkaisupeli, jossa pelaajat käyttävät puhelinta apunaan. Pelaajat yrittävät ratkoa erilaisia keissejä melko vapaamuotoisesti, jossa päätökset vaikuttavat tarinan etenemiseen. Peliin on saatavilla myös lasit, joilla voidaan katsoa rikospaikkoja 3D:nä.

J: Chronicles of Crime on jännittävä ja sen tarinat ovat hyvin erilaisia ja kiinnostavia. Se tuntuu pelinä hyvin erilaiselta kuin mikään muu.  CoC on myös hyvin helppo aloittaa, sen kuin ottaa laatikosta tavarat esiin ja pistää puhelimella sovelluksen päälle. Sen enempää setuppia ei tarvita. Äppi kertoo aina kun joku kortti tai laatta pitää laittaa esille.  Erikseen ostettavat lasit ovat mukava bonus. Ostin tämän pelin vaimolleni joululahjaksi, mutta olen nauttinut siitä vähintään yhtä paljon kuin hän.

M: Sain Chroniclesin viime jouluna, ja ihastuin siihen heti. Päättely pelissä on hauskaa, ja välillä joutuu oikeasti pohtimaan missä järjestyksessä asioita tekee. Jos nyt menen kuulustelemaan herra A:ta, katoaako herra B sillä aikaa? Tai jos menen kuulustelemaan ensiksi B:tä, kerkeääkö A tuhoamaan todisteita sillä aikaa? Pelii on jo saatavilla pari lisäosaa, sekä ladattavia skenaarioita.

4. Rokoko

Suutari, räätäli, pikipöksy, Pietari.

Rokoko yhdistää pakanrakennusta ja aluehallintaa hieman erilaisella teemalla. Se oli Kennerspiel des Jahres -ehdokas vuonna 2014, eikä turhaan. Pelaajat ovat räätälimestareita, jotka yrittävät saada pukujaan eniten näytille Ludvig XV:sta hoviin.

J: Rokokon teema ei oikeastaan iske, mutta en koe sitä myöskään vastenmieliseksi. Koen pelin silti loistavaksi yhdistelmäksi mekaniikkoja joista pidän. Joistain syystä minulla on aina hauskaa Rokokon parissa, ja pelaan sitä mielelläni lähes aina. Meillä on siihen myös lisäosa, jonka nimeä en muista(tai tiedä...), mutta se on vielä korkkaamatta.

M: Lainasimme Rokokon aikoinaan kirjastosta, ja rakastuimme siihen niin, että päätimme hankkia sen myös omaan pelihyllyyn. Pelin korttimekaniikka on hauska, ripaus pakanrakennusta muun pelin ohessa. Minusta sen hieman erilainen teema on virkistävä.

3. Istanbul

Tiedättekö sen kaupungin, joka sai Konstantinopolilta kaiken loiston Bosporin rantamilta?

Edellä mainitun Rokokon lisäksi myös Istanbul oli Kennerspiel des Jahres ehdolla vuonna 2014, ja myös voitti kyseisen pystin. Rüdiger Dornin Istanbul on melko omalaatuinen peli, jossa liikutaan laudalla tiputellen tai noukkien assistentteja, ja hankitaan kärryyn tavaraa, jota sitten vaihdetaan rubiineiksi. Pelin voittaa se, joka saa ensimmäisenä viisi rubiinia. Se on oikeastaan aika nerokas.

J: Uskokaa tai älkää, mutta pidän Istanbulin teemasta. Sen liikkumismekaniikka(jota en osaa tarkemmin kuvailla) on todella mielenkiintoinen ja viihdyttävä. Peli on helppo omaksua. Pidän myös pelin Kahvi-lisäosasta. (Mocha and baksheesh. Toim. huom.)

M: Istanbul on ollut pitkään yksi Janin suosikeista. Oikeastaan olen yllättynyt ettei se ole numero ykkönen. Meillä on siitä Big box versio, joka sisältää molemmat lisäosat ja karavaani-promon. Olimme pitkään pelkän kirjaston kappaleen varassa, mutta totesimme, että on järkevämpi hankkia oma, niin saamme pelata juuri silloin kun huvittaa.

2. Legendary Encounters: An Alien Deck Building Game

Ökkömönkiäinen.

Legandary Encounters: Alien ottaa Marvel Legendaryn, pilkkoo sen palasiksi ja kasaa uudelleen alienkuorrutteella.  Se on yhteistyöpeli Alien-elokuvien henkeen, ja on myös yllättävän temaattinen kokemus ollakseen vain korttipeli.  Kuvitus on sarjakuvamaista ja siinä kohdataan kaikki elokuvista tutut hyvikset ja pahikset.

J: Tarviiko minun taas mainita pakanrakennuksen olevan kivaa? Onkohan se lempimekaniikkani...? Pidän myös yhteistyöpeleistä. Legendary Alien on uskollinen alkuperäisille elokuville, ja siksi sen teema on minulle mieleinen. Peli on myös haastava ja paikoitellen todella vaikea. Pidän siitä, että hahmot ovat tunnistettavia mutta eivät karseita screenshotteja elokuvista. Pelin pelaaminen on jännittävää, ja joskus voitto on vain kortin tai kahden päässä.

M: Legendary Encounters: Alien on meille treffipeli. Se kaivetaan esiin kun lapset ovat nukkumassa, ja haluamme viettää tiivistunnelmaisen hetken jonkun pelin parissa.

1. Pandemia

Tässä yksi versio Pandemiasta. 

Matt Leacockin Pandemia vuodelta 2008 on yksi yhteistyöpelien klassikoita. Maanläheinen teema miellyttää monia. Monia taas koko ajatus yhteistyöpeleistä ällöttää. Maailman pelastaminen tuhoisilta pandemioilta on helposti lähestyttävä, ja se näkyy pelin myynneissä. Siitä on myös monta eri versiota, on historiaa, fantasiaa ja legacya. Jopa noppaversio on saatavilla.

J: Pidän yhteistyöpeleistä, ja niistä suosikkini on ehdottomasti Pandemia. Pidän yhdessä pähkäilystä ja päätösten tekemisestä. Pelin teema on mielenkiintoinen ja sopii peliin hyvin. Pandemiassa parasta on haastavuus, varsinkin vaikeammissa tasoissa ja lisäosien kanssa. Pidän myös sen legacy versiosta, jossa peli muuttuu joka kerta.

M: Tämä ei nyt sitten yllätä yhtään. Pandemia on ollut Janin lemppari jo monta monta vuotta, eikä näköjään ole ykköspallilta tippunut mihinkään. Meillä on myös molemmat legacy versiot, toinen tosin vielä korkkaamattomana. Minustakin on hauska pähkäillä yhdessä haastetta, jonka peli meidän eteen heittää. Yhteistyöpelit ovat parhaita silloin, kuin voitto tai häviö on ihan nurkan takana, mutta koskaan ei voi olla ihan satavarma miten käy.

Siinä parhaimman puoliskoni koko lista, ja yllätyksekseni sieltä löytyi todella paljon myös minun suosikkejani. Jotkut pelit, joidenka olin ihan varma löytyvän listalta, jäivät puuttumaan. Esimerkiksi Merchants and Marauders ei löydy listalta, mutta Jani kertoi pelanneensa sitä liian vähän, että olisi osannut laittaa sille paikkaa listalla. Myös Star Wars Rebellion olisi varmasti listalla, jos vain olisimme kerenneet sitä pelaamaan. Itseäni hieman harmitti kun Sagrada tippui niukasti listalta, mutta tämä ei ollutkaan minun listani. Oikeastaan aika avartava kokemus kuulustella puolisoaan tämän lempipeleistä. Nimenomaan kuulustella eikä haastatella. Ja tulihan kaikille selväksi, että hän pitää keskiaikaisesta teemasta?

Pikaiset terveiset ja kuulumisten vaihdot.

Pienen tauon jälkeen täällä ollaan taas. Perheeseemme syntyi pieni ihana poika huhtikuussa, ja hänen myötä oli pelailuissa pieni tauko yösyöttöjen ja muiden mennessä pelien edelle. Nyt pojan ollessa kohta kaksikuinen, on Noppapotin mammaloma loppu, ja pelejäkin saatu pöydälle. Kaiken kukkuraksi Bloggerin kommentoinnissa on ollut ongelmia jo parisen kuukautta, joten pahoittelut kun en ole vastannut kommentteihin, yritystä kyllä on ollut. Toivotaan, että se olisi nyt jo ratkennut.

Noppapotin uusin tulokas Miro.

Peleistä täytyy heti mainita kirjastosta lainaamani Teotihuacan: City of Gods. Tämä Daniele Tascinin uusi europeli on ollut monen bloggaajan ja arvostelijan pöydällä, enkä yhtään ihmettele sen suosiota. Mutta sen sijaan ihmettelen NSKN Games:in päätöstä kuvittaa peli hyvin harmaan näköiseksi ja pelin  pöytäpresenssi on todella kaukana sen mesoamerikkalaisesta veljestä Tzolk'inista. Harmaan kuoren alta tosin paljastuu sitä tuttua italiaanoherkkua, mitä Tascinilta olen jo tottunut odottamaan. Pelin rondellimekaniikka tuntuu freesiltä ja noppien käyttö pyhäinhäväistyksemäisen nerokkaalta. Pyhäinhäväistystä siksi, ettei niitä heitetä ollenkaan. Mikä noppapeli se sellainen on, jossa noppia ei heitetä kertaakaan?! Valitettavasti aikani Teotihuacanin kanssa oli lyhyt, mutta toivon kohtaavamme tulevaisuudessa uudelleen, sen verran pysyvän vaikutuksen peli jätti minuun.

Kaksinpeli Maijun kanssa meneillään.

Pääsin myös tutustumaan söpöäkin söpömpään Everdelliin jokin aika sitten, eikä sekään peli pettänyt odotuksiani. Everdell on varmasti jäänyt monen mieleen jo kuvista, sillä pelin ulkoasu on vimpan päälle viimeistelty. Kuvitus on todella upeaa ja komponentit kauniita  ja temaattisia. Vähän jopa liian temaattisia, koska pelin mukana tuleva 3D-puu on ehkä jo hieman liian temaattinen ollakseen vähääkään käytännöllinen.  Puu on käytännössä hieno korttipidike. Everdellissä pelataan kortteja omalle pelialueelle luoden niillä koneistoa, joka loppua kohden kehittyy aina vain paremmaksi. Pelissä on myös työläisenasettelumekaniikka, jonka avulla kerätään resursseja ja muuta peruseuroilua. Mitään kovin mullistavaa Everdell ei ehkä pelimarkkinoille tuo, mutta pelikokemuksena se on miellyttävä ja melko kepeä.

Everdellin pelilauta on vinkeän mallinen.

Koneistosta puheenollen, pääsin pelaamaan tämän hetken suosituinta ja vaikeasti saatavaa lintupeliä Wingspan. Kennerspiel des Jahres - ehdokkuudenkin napannut Wingspan on Stonemeier gamesiltä koko ajan loppu, enkä toisaalta kauheasti ihmettele. Se on helppo, kaunis ja moneen tilanteeseen sopiva peli, ja vielä naisen suunnittelema, mikä on lautapeleissä aina vähän harvinaisempaa. Wingspanissä pelaat lintukortteja omalle pelilaudalle ja niistä muodostuu korttikoneisto, hieman edellä mainitun Everdellin tapaan. Peliä on monet kutsuneet Terraforming mars liteksi, mutta ei noilla kahdella kyllä mekaanisesti ole niin paljoa yhteistä, että ne kannattaisi samaan lauseeseen liittää. Wingspan jäi kummittelemaan mieleen jo yhden pelikerran jälkeen, mikä on aina hyvä merkki. Hieman tosin pohdin, että riittääkö korttien erilaisuus moneen pelikertaan, sillä huomasin niissä olevan paljon samankaltaisuuksia keskenään. 3D-komponentit on selkeästi nyt muotia, sillä Wingspanissä on lintupöntön muotoinen noppatorni mukana. Se on tosin käytännöllisempi kuin Everdellin puu, mutta ei kyllä millään tapaa välttämätön.

Tsirp tsirp.

Vanhoja tuttujakin on pöytääntynyt viimeaikoina, nimittäin Roll Player ja Santa Maria ovat saaneet meillä rakkautta. Roll Player on edelleen yksi suosikeistani, ja luulen sen sijoituksen parantuneen viimeisen top-30 -listaukseni jälkeen. Sen lisäosa Monsters & Minions on noussut suosikkilisäosakseni, eikä meillä pelata Rolpea ilman sitä. Roll Player sisältyy myös Noppapotin noppahaasteeseeni, joten sitä tulee pelailtua vielä lisää. M&M lisäosa on siitä hieno, että se tuo peliin lisää sisältöä hyvin orgaanisesti, tuntuen siltä, että näinhän peli on aina ollut.  Vaikka Rolpe on itsessään todella toimiva kokonaisuus, eikä se sinällään tarvitse korjausta. Lisäosa vain jatkaa pelin kokonaisuutta loogisesti. Ja tekee sen vielä niin, että tällainen 90%:sti europelaaja ei koe liikaa temaattisen amerikkalaistyylisen pelin haiskahdusta. Peli on siis edelleen abstrakti noppaoptimointi ja se on ihanaa.

Nopat  <3

Santa Maria taasen on noppien draftauspeli, joka istui pölyyntymässä varmaan vuoden edellisen pelikerran jälkeen. Ja aivan syyttä! Mutta kootut selitykset ovat seuraavat: Santa Maria päätyi pöydälle melkein kolmen tunnin Agra-mittelön jälkeen, ja se oli selkeä virhe. Agran jälkeen Santa Maria tuntui heppoisen kevyeltä eikä jättänyt ehkä niin suurta vaikutusta, kuin sen olisi pitänyt jättää. Nyt kun kaivoimme sen naftaliinista lasten oltua nukkumassa, taisin jopa hieman ihastua. Jopa surkuhupaisan kamalan kansikuvan ja hieman omalaatuisen muun kuvituksen ohitse jos pääsee, on Santa Marialla paljon tarjottavaa. Pelaajat rakentavat omaa yhdyskuntaansa valitsemalla noppia ja ostamalla laattoja omalle pelilaudalleen. Nopilla aktivoidaan pelilaudan rakennuksia, jotka vaihtelevat vaihtokauppa-alueista satamiin ja viljapeltoihin. Resursseja saa kutakin varastoida vain kolme per laatu kerrallaan, joten ne on käytettävä tehokkaasti, kun ei niitä voi hillota ikuisuuksia. Pelissä on vaihtelevat erikoispistetyslaatat ja kolme vaihtuvaa teknologiaa, jotka saadessaan pelaaja pystyy yleensä rikkomaan pelin sääntöjä. Esimerkiksi vaikka pelaamaan sinisen nopan valkoiselle nopalle tarkoitettuun riviin jne. Nopat ovat muuten ärsyttävästi halvat puunopat, ja niiden heittäminen ei vain ole niin tyydyttävää kuin muovisten noppien... Nämäkin menee siis vaihtoon. Saman tein Pulsarin puunopille, koska yök.

Nuo omituiset naamaläpyskät ovat pisteitä. Painajaismatskua.

Mitäs vielä...? Olisihan noita pelejä mainittavana mutta eiköhän tässä ollut jo parhaimmat palat. Uutta kivaa pitäisi olla lähiaikoina myös tulossa pöydälle, mutta sitä ennen häivyn mökille sadetta katselemaan. Palataan ensi kerralla toivottavasti hieman syväluotaavamman tekstin kera!

Noppapotin noppahaaste 2019

En ole oikein koskaan ollut uudenvuodenlupauksen kannattaja.  Kyllähän niitä on hauska heittää ilmaan tyyliin "lupaan että tänä vuonna stressaan vähemmän" tai "tänä vuonna syön enemmän vihreitä kasviksia", mutta kaikki tietää varmasti, miten niiden aina käy. Se on vähän sama, kuin kaikki kuntosalit myy vuosikortteja tammikuussa triplasti enemmän kuin muina kuukausina, mutta maaliskuuhun mennessä kävijämäärät on jo samat kuin aina ennenkin. 

Mutta. Elämässä on toisaalta kiva olla jotain tavoiteltavaa, jotain millä haastaa itsensä vaikkei sitä maaliviivaa koskaan ylittäisi. (Okei, tähän loppuu urheiluviittaukset). Oman elämäntilanteeni huomioon ottaen tiedän, etten pystyisi tänä vuonna 10x10 -haasteeseen mitenkään, sillä on sangen epävarmaa kuinka paljon pelejä saan pöydälle ylipäätään. Olen tuota haastetta muutamana vuonna tehnyt, ja onhan se ollut mukava tapa saada myös vanhempia pelejä hyllystä pöydälle. Cult of the new kun on valitettavasti minullekin kovin tuttu käsite. Siispä esittelenkin tässä teille upouuden Noppapotin noppahaasteen, johon toki muutkin saavat lähteä mukaan. Rennolla otteella tai hampaat irveessä, it's all up to you. 

Säännöt ovat yksinkertaiset: 

Valitse viisi peliä, joissa nopat ovat näkyvässä roolissa mukana. Noppia pitää olla pelissä enemmän kuin kaksi, ja niiden käyttötarkoitus pitää olla muutakin kuin paikasta toiseen liikkumista tai ampumista/hyökkäämistä. Jokaista näitä viittä peliä olisi vuoden aikana tarkoitus pelata viisi kertaa. Jos jonkun pelin kaikki pelikerrat täyttyvät ennen 1.10.2019 valitaan sen tilalle uusi peli. Helppoa!

Näiden sääntöjen mukaan olen valinnut omiksi peleikseni seuraavat pelit ja tässä hieman syitä miksi.

1. Rajas of the Ganges

Kankeat raajat, niin kuin Gangesia meidän ystäväpiirissä kutsutaan, on Inka ja Markus Brandin Intiaan sijoittuva työläisenasettelupeli. Tässä nopat ovat hieman kuin valuuttaa, eivätkä suoraan työläisiä, niin kuin joku saattaa olettaa. Pelissä on vinkeä pisteratasysteemi, josta kerroin hieman enemmän aikaisemmin blogissani. Halu pelata Gangesia lisää on syy, miksi puskin sen omalle listalleni. Tällä pelillä saa myös hyvin kuitattua Tapani Aulun Lautapelihaasteen kohdan numero 2. Naisen suunnittelema peli.

Siellä virtaa Ganges.

2. Roll Player

Jos olet kenties lukenut minun Top-30 lautapeliä -listan, ei Roll Playerin löytyminen myös tältä listalta pitäisi yllättää. Tämä kovimpia uutuuksia meidän pelihyllyssä on valitettavasti saanut syksyllä liian vähän peliaikaa, ja sen lisäosakin on vielä korkkaamattomana. Asia pitää siis korjata pikimiten! Tämän Keith Matejkan pelin teema on vähän hullunkurinen, siinä tehtaillaan pelihahmoa ja sille statseja à la roolipelit. Oikeasti peli on siis abstrakti noppaoptimointipeli, jonka läheisin serkku on ehkä Sagrada. Joka tapauksessa nannaa!

Maaninen haltia on hyvin karismaattinen.

3. Coimbra

Nyt päästiin uutuusosastolle. Ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi Flaminia Brasinin ja Virginio Giglin Coimbran marraskuussa, ja se suorastaan huutaa kaipaavansa lisää huomiota.  Se jäi hieman loppuvuoden kiireiden jalkoihin, ja tämä olisi nyt tarkoitus korjata.  Tämä Portugaliin sijoittuva peli käyttää noppien draftausta korttien draftaukseen. Noppien silmäluvun suuruus määrittää kuka saa valita kortin ekana, mutta toisaalta se vaikuttaa myös kortin hintaan. 

Joko mainitsin kuinka kaunista Coimbran kuvitus on?

4. The Voyages of Marco Polo

No kuinkas sattuikaan, onnistuin ujuttamaan oman suosikkipelini tälle listalle. Päätin, että tämä on hieno tapa varmistaa, että saan oman lempparini pöydälle useammin. Marco Polo on noppatyöläisenasettelua idän silkkitien varrella. Minulta löytyy tähän kaikki lisäosat ja aika varmasti en ole edes niillä kaikilla pikkulisäreillä vielä edes pelannut. Peli pääsee pöytään myös anoppilassa, joten mahdollisuudet tämän pelaamiseen monissa eri tilanteissa on kieltämättä hyvät. Tästä pelistä olen puhunut niin monta kertaa, että mitä on vielä sanomatta? 

Peli voi alkaa.

5. Bora bora

Stefan Feldin Bora bora, tai banaanipeli niin kuin mieheni on sen nimennyt. Pelissä ei edes ole banaaneja, joten se on hieman hämmentävä nimitys, mutta sillä se nyt on kulkenut jo useamman vuoden. Tämä peli jos mikä on hieman riskimpi veto, sillä peli on aika raskas ja takuita sille, että sen oikeasti saan pöydälle viisi kertaa, ei yksinkertaisesti ole. Mutta ajattelin kuitenkin antaa sille mahdollisuuden. Bora bora on niitä harvoja Feldejä joista pidän, ja kun eteeni tuli mahdollisuus hankkia se todella huokeaan hintaan käyttämättömänä, en voinut vastustaa. Kaunis ja värikäs kuin mikä, mutta toisaalta myös aivoja kuumentava Bora on melkoinen pakkaus, ja luulen etten uusille pelaajille jaksa tätä opettaa, joten tyydyn pelailemaan tätä kotioloissa. Pelaajilla on kolme noppaa, jotka heitetään kierroksen alussa, ja vuorotellen sitten laitetaan haluttujen toimintojen laatoille, hieman työläisenasettelumaisesti. Peli ei todellakaan ole niin simppeli, siinä on sitten tuhat ja yksi tapaa tienata pisteitä, mutta ajattelin pitää tämän esittelyn lyhyenä ja ytimekkäänä. Pidemmän selityksen pelistä voitte käydä vaikka lukemassa ystäväni Joonaksen blogista Puutyöläinen.

No missäs ne nopat onkaan?

Siinä minun valintani #noppahaaste2019:aan  Jos lähdet mukaan,  niin heitä toki kommenttia omista peleistäsi!

Ps. 4.2 julkaistavassa Lautakunnan-jaksossa puhutaan lisää näistä haasteista, joten muista kuunnella!