Dune: Imperium - hiekkamatojen matkassa.

 Ostin viime jouluna itselleni lahjaksi, tai kenties palkinnoksi kuluneesta vuodesta, Paul Dennenin Dune: Imperiumin. Frank Herbertin Dyyni-sarjan ystävänä pelin aihepiiri oli, ja on edelleen mieluisa, ja pelin ympärillä oli ollutkin jonkin verran pientä pössistä vuoden viimeisinä kuukausina. Jotenkin tämä peli oli alunperin mennyt minulta ihan ohitse, mutta toisaalta niin varmasti on monen muunkin pelin kohdalla. Paul Dennen on monelle varmasti tuttu Clank!: A Deck-building adventuren myötä, jota itsekin on muutama kerta tullut pelattua.  Dune: Imperium on toki pakanrakennuspeli sekin, mutta ei se mikään Clank!-kopio ole.  Taustalla on toki myös Dire Wolf, joten laatua sopi odottaa, kyllähän sen Clank! on osoittanut.

No mikäs se sieltä peiton alta kurkistaa?

Pelissä kukin pelaaja on joku hahmo Dyynin maailmasta, ja tämän myötä jokaisella on hieman toisistaan poikkeavia kykyjä. Aloituskäsi on kaikilla pelaajilla samanlainen, mutta kukin kehittää pakkaansa sitten omalla tavallaan.  Jokaisella pelaajalla on pelin alussa kaksi agenttia, joita korttien avulla lähetetään pitkin Arrakisin hiekkaplaneettaa. Kolmannen agentin voi hankkia saatuaan tarpeeksi rahaa. Tavoitteena olisi saavuttaa 10 voittopistettä, tai eniten pisteitä, jos konfliktipakka josta nostetaan aina kierroksen alussa uusi kortti, sattuisi loppumaan kesken. Kortteja on pakassa kymmenen, joten pisimmillään peli voi kestää vain kymmenen kierrosta. 

Pisteitä saa voittamalla konflikteja tai saamalla tietyn määrän vaikutusvaltaa neljän pelissä olevan ryhmittymän keskuudessa. Myös jostain korteista voi saada pisteitä, kuten esim salaperäisistä intrigue-korteista, tai muutamista ostettavissa olevista korteista. Pakanrakennuspeleille tyypilliseen tapaan pelissä on viiden kortin marketti, josta pelaaja voi ostaa itselleen kortteja. Pelin vuorot jaetaan agentti- ja ostovaiheeseen. Agenttivaiheessa pelaajat pelaavat kukin vuorollaan kortin, jossa olevien kuvioiden mukaan hän saa asettaa agenttinsa johonkin työläisenasetteluruutuun. Kun häneltä loppuu agentit on hänen siirryttävä ostovaiheeseen, tai paljastusvaiheeseen, niin kuin se sääntökirjassa on nimetty. Ei tässä nyt trenssitakkeja tarvita, sillä kyseessä on vain kädessä jäljellä olevien korttien paljastus, jonka mukaan pelaaja saa suostuttelupisteitä, joka on siis käytännössä rahaa korttien ostamista varten. Eli suostuttelet uusia hahmoja liittymään riveihisi. Jotkut kortit antavat suostuttelupisteiden sijaan joukkoja konfliktia varten, joka käsitellään kun kaikki pelaajat ovat käyneet paljastusvaiheen läpi.  Parhaat kortit ovat tietty niitä, joista saa molempia.  

Korttien symboliikka on selkeästi luettavaa.

Konfliktivaiheessa katsotaan kunkin pelaajan joukkojen vahvuus, ja yllättäen, se kenellä on eniten joukkoja lähetetty taisteluun voittaa ja saa pääpalkinnon, ja toiseksi (ja kolmanneksi) tullut saa lohtupalkinnon, joka ei tietenkään ole yhtä hyvä. 

Korttien pelaaminen ja valitseminen on mielenkiintoista pohdintaa. Mitkä kortit pelaan agenttivaiheessa ja mitkä säästän osteluun tai konfliktia varten. Aloituskäden kortit ovat lähes poikkeuksetta huonoja, ja niistä onkin hyvä päästä vähitellen eroon. Tämä onneksi on mahdollista eräiden korttien sekä laudalla olevan työläisruudun kautta. Liian ohut pakkakaan ei ole hyväksi, sillä monesti kortteja saa nostettua vuoron aikana lisää, joten hyviä kortteja on hyvä olla kohtuullinen määrä. 

Pelissä on paljon vuorovaikutusta niin työläisenasettelun kuin itse konfliktin myötä. Myös osassa intrigue-kortteja on suoraan pelaajiin vaikuttavia kortteja, mutta mitään todella ilkeää ei onneksi löydy.  Maltamies eli Rahdo oli kuitenkin sitä mieltä, että peli on liian ilkeä heidän halinallepelityylilleen, koska pelissä voi joskus tulla tilanne, jossa saat viedä kaverilta joukkoja pois taistelusta. Tähän nyt en pysty ollenkaan itse samaistumaan, mutta ehkä se johtuu siitä, että mieheni ja minä ei pahastuta, jos toinen yrittää viedä toiselta jotain. Meidän kolmevuotias tekee sitä ihan tarpeeksi muidenkin edestä. 

Edessä siintää hiekkaa ja aina vain hiekkaa.

Mekaanisesti peli on siis melko simppeli. Mutta itselle yksi suuri vetonaula on pelin teema. Se on mielestäni saatu hyvin tuotua peliin pienten yksityiskohtien kautta. Esimerkiksi Paul Atreidesin erikoiskyky on, että hän saa katsoa koska tahansa pakkansa päälimmäisen kortin. Tietenkin! Koska hänellä oli kyky nähdä tulevaan. Kuvitus on mukailtu vuoden päästä julkaistavan Denis Villeneuven Dune elokuvan mukaan, mutta kuvat eivät ole onneksi suoria screenshotteja. Mutta kyllä sen Jason Momoan sieltä tunnistaa, senhän te halusitte tietää? Pelissä olevat kolme resurssia eli vesi, rohto ja raha toimivat kirjan maailmaan osuvalla tavalla. Fremenit eli aavikkokansa tarvitsee vettä, Bene Gesserit -sisaruskunta vehkeilee paljon intrigue-korttien kanssa, avaruuskilta nyt vaan sotkeutuu kaikkeen mukaan ja keisarin vaikutusvallan alla kaikki maksaa ihan vaan puhdasta pätäkkää. Kwisatz haderach-kortti on jokaiselle Dyyni-fanille pakkohankinta, ja myös aika temaattinen kortti, jolla pelaaja voi laittaa agenttinsa minne tahansa, vaikka siellä olisi jonkun muun agentti, ja vaikka se agentti olisi jo ollut jossain muualla. Teille, jotka ette ole kirjaa lukenut, tai nähnyt sitä kauheaa David Lynchin elokuvaa, jossa on nuori Kyle MacLachlan ja öljytty Sting, ei hätää. Ajatelkaa vaan, että se on tosi hyvä kortti. 

Tunnistatko?

Ja mitäs onkaan se rohto? Se on ikää pidentävä, hallusinointia aiheuttava, addiktoiva huume, jota hiekkamadot tuottavat. Se on myös koko Dyyni-universumin tärkein resurssi.  Jostain syystä jäin itse hieman kaipaamaan pelissä hiekkamatoja, jotka ovat vain muutamassa ruudussa tuottamassa bonusrohtoa. Niin ja tietty se aloittavan pelaajan merkki, miten saatoin unohtaa. Rohto itsessään kyllä näkyy pelissä, sillä se on yksi kolmesta resurssista ja helpoin tapa saada rahaa. Mutta vähän jos nyt saan valittaa. Ehkä Paul Dennenillä on jo lisäosa suunnitteilla, jossa hiekkamadoilla on isompi rooli.  Monet ovat myös kritisoineet sitä, että pelissä ei ole mahdollista resetoida korttimarkettia, jos sieltä ei kukaan mitään osta. Mutta meillä ei kyllä ole yhdessäkään pelissä marketti jäätynyt. Ei kertaakaan. Ja onko se pelin vika jos sinä olet kranttu? Marketissa olevat kortit on kuitenkin muutamaa scoutia lukuunottamatta aina hyviä.  Ja monissa korteissa on vielä ketjutuselementti, jos ne pelaa samalla vuorolla toisen samaan ryhmään kuuluvan kortin kanssa. Joten aina siellä on edes se joku Fremen-kortti, joka kannattaa ostaa. 

Hän, joka hallitsee rohtoa, hallitsee koko maailmankaikkeutta.

Soolopelissä sekä kaksinpelissä käytetään niin kutsuttua dummy playeriä, mutta se on mielestäni tehty todella sulavasti, emmekä ole kokeneet sen vievän pelinautintoa ollenkaan. Käytännössä ensimmäisen pelaajan jälkeen nostetaan aina kortti, joka kertoo mitä dummy player tekee. Ja jos teet niin kuin me, ja lataat äppikaupasta Dire Wolfin sovelluksen, ei sinun tarvitse edes sekottaa kortteja, vaan sekin hoituu sovelluksen toimesta. 

Entäs, voiko pelistä nauttia jos Dyyni ei sano mitään kirjana, ei elokuvana eikä minisarjana? Kyllä voi. Mekaanisesti peli on mielenkiintoinen, ja sen tapa yhdistellä pakanrakennusta ja työläisenasettelua on todella toimiva kombo. Ainoa ero on, että ne jotka ovat lukeneet kirjan inhoavat baroni Harkonnenia ja lukemattomat eivät. 

Toivottavasti Letolle käy tässä pelissä paremmin kuin kirjassa.


Ja nostetaan nyt se kissa pöydälle. Kyllä, pelilauta on melkoisen ruma. Se on todella funktionaalinen ja helpottaa esimerkiksi pelin opettamista, mutta ruma se on silti. Mutta kuten mieheni sanoi, Arrakis on karu hiekkapallo, ei se lauta voisi olla muuta kuin ruma. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pakohuonepelit omassa olkkarissa - Testissä Exit the Game -sarja.

Top-30 lautapeliä 2020 Armageddon edition.