Azul - Kieslingin abstraktiherkku tarjottimella.

Abstraktit pelit jakavat usein ihmiset kyllä- ja ei-kerhoon. On ihmisiä, jotka tarvitsevat peleihinsä jonkin ylitsevuotavan teeman, ja on meitä, joita ei niinkään häiritse jos pelissä ei ole sen kummoisempaa teemaa, kunhan mekaniikat ovat puhdasta kultaa.  Michael Kieslingin Azul ei teemalla koreile; pelissä rakennetaan azulejo-laatoista kauniita seiniä. Kyllä, luit oikein. Seiniä. Mutta tuolla päälleliimatulla teemalla ei ole juurikaan väliä, koska itse peli on hyvin timanttinen.

Azulin kaunis kansi.


Azul on kaunis peli sisältä ja ulkoa. Värikäs laatikko on houkuttelevan näköinen hyllyssä, ja sen sisältö on laadukkaasti tuotettu. Jokainen pelaaja saa oman pelilaudan, jonka yläreunassa on pisterata,  ja johon kukin vuorollaan pelaa laattoja. Laatat poimitaan keskeltä olevilta tehdasalustoilta. Pelaaja valitsee alustan, jolta noukkii kaikki yhtä väriä olevat laatat, ja laittaa loput jäljelle jäävät laatat keskelle pöytää. Vaihtoehtoisesti laattoja voi ottaa myös keskeltä, johon pätee sama värisääntö. Kaikki yhtä ja samaa väriä olevat laatat on otettava vaikka ne eivät pelilaudalle mahtuisi. Mikäli pelaaja on ensimmäinen, joka ottaa pöydän keskeltä, noukkii hän myös ensimmäisen pelaajan laatan, josta saa ikävä kyllä yhden miinuspisteen, mutta takaa seuraavan kierroksen aloitusvuoron. Aloitusvuorollaan pelaaja palauttaa kyseisen laatan keskelle pöytää, ennen kuin noukkii laattoja.

Vuorollasi voit valita laatan keskeltä tai reunalla olevilta tehdasalustoilta.


Laatat asetetaan laudalla oleville radoille, joissa on paikkoja yhdestä viiteen. Yhdelle radalle voit laittaa vain yhtä väriä. Kun rata tulee täyteen, siirtyy siitä yksi laatta pisteytysalueelle kierroksen päätyttyä. Laatasta saa yhden pisteen mikäli sen vieressä ei ole laattoja, useamman pisteen saa jos onnistuu muodostamaan laattajonon. Kaikista ylimääräisistä laatoista, jotka eivät mahdu pelilaudalle, saa pelaaja miinuspisteitä. Peliä pelataan siihen asti, kun joku pelaajista saa yhden vaakarivin täyteen, jonka jälkeen lasketaan pisteet. Täysistä vaakariveistä saa vielä kaksi lisäpistettä, täysinäisistä pystyriveistä seitsemän pistettä, ja jos onnistut saamaan jostain väristä viisi laattaa, saat huimat 10 pistettä.

Pystyrivistä saa ihan mukavasti pisteitä.


Miksi Azul on sitten niin hyvä? Koska se koukuttaa. Yhden pelin pelaa hyvinkin nopeasti, kahdella pelaajalla ei mene kuin parisenkymmentä minuuttia, eikä nelinpelikään tuntia kestä. Laattojen valikoiminen on miellyttävää pohdintaa, ja juuri sopivassa määrin aivonystyröitä hierovaa toimintaa. Yhden kierroksen informaatio on kokonaan pelaajilla edessään, eikä tuurilla ole kovinkaan suurta merkitystä. Toki et etukäteen voi tietää, mitkä laatat tulevat esiin seuravalla kierroksella, mutta kun jokaista väriä on 20 laattaa, pystyt kyllä hyvin päättelemään onko kovin todennäköistä, että esimerkiksi punaista laattaa tulee enää, jos pöydällä näkyy jo 17 punaista.

Pelilaudan vaihtoehtoinen puoli.


Pelissä on kaksi erilaista pelimuotoa. Perusversiossa pelilaudalla on valmiiksi printatut kohdat jokaiselle värille. Laudan toisella puolella on harmaa ruudukko, johon laattoja pelataan vapaamielisemmin, kuitenkin niin, ettei yhdellä rivillä saa esiintyä samaa väriä useampaa kertaa. Tämä on varsin hauska pelimoodi, joka ainakin itselleni sudokuja harrastavana ihmisenä tuntui kiinnostavalta.

Azulia voin suositella kyllä täydestä sydämestäni melkeinpä kenelle tahansa. Siitä on meidän pelipöydällä nauttinut sekä aviomies, anoppi että siskontyttö.  Hupia koko perheelle siis. Pelin ehkä heikoin kohta on pisterata, jonka pistemerkkiä on välillä vähän liian helppo tönäistä vahingossa. Laitoin meidän pelilaatikkoon mukaan pienen määrän sinitarraa, jolla merkki pysyy laudassa hyvin kiinni jättämättä mitään jälkiä. Eipä vaivaa enää huolimattomat tönäisyt!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hiatukselta paluu Top50-listan muodossa.

Pakohuonepelit omassa olkkarissa - Testissä Exit the Game -sarja.

Paluu Galzyrin maille eli ensikatselmus Dreams and Mysteries -lisäosaan.