tiistai 4. syyskuuta 2018

Kolmen kopla: Marc André

Marc André, nimi kaikkien huulilla. Tai sitten ei. Voipi suorastaan olla, ettet ole koskaan kyseistä nimeä kuullutkaan. Onhan se hieman geneerinen nimi. Mutta tuon ranskalaisen Matti Meikäläisen takaa löytyy tämän syksyn Vuoden perhepeli -palkinnon voittanut Majesty.  Joko kuulostaa tutulta?

Tämä peli nappasi Vuoden perhepeli-palkinnon Azulin nenän edestä.


Majesty, toiselta nimeltään Majesty: For the Realm, on abstrakti settienkeräilypeli keskiaikaisella valtakuntateemalla. Itsellä tuo keskiaikateema ei nyt saa sukkia pyörimään jaloissa, mutta todettakoon, että teema voisi olla pelissä oikeastaan mikä tahansa. Ehkä tämä on nyt helposti lähestyttävä ja tarpeeksi neutraali moneen makuun. Mene ja tiedä.
Pelin alussa kukin pelaaja saa kahdeksan rakennuskorttia, joista muodostuu pelaajan valtakunta nätillä panoraamakuvalla. Jokainen rakennus toimii hieman erilailla, ja niiistä on sekä A- että B-puoli. Säännöissä suositellaan aluksi käytettävän A-puolta, mutta ei se B-puoli nyt niin kovin paljon monimutkaisempi ole. Puolia voi myös sekoittaa, kunhan pitää huolen että kaikilla pelaajilla on sama puoli jokaisesta rakennuskortista käytössä.

Rakennukset saavat henkilökuntaa pelin edetessä.


Pelaajat saavat myös hahmokortin ja siihen viisi nappulaa. Nämä nappulat ovat pelaajan työläisiä, vaikka peli ei todellakaan ole työläisenasettelua. Pöydän keskelle tehdään pakka henkilökorteista. Tästä pakasta nostetaan kuusi korttia kuvapuoli ylöspäin jonoksi keskelle pöytää. Vuorollaan pelaaja ostaa jonosta yhden kortin itselleen. Jonon ensimmäinen kortti on aina ilmainen, siitä seuraavat maksavat aina kukin yhden työläisen lisää. Eli esim kolmas kortti maksaa jo kaksi työläistä, jotka asetetaan ensimmäisen ja toisen kortin päälle. Myöhemmin jos joku pelaaja ostaa jomman kumman, saa hän siinä olevat työläiset itselleen. Ostettuaan kortin pelaaja laittaa sen kyseisen kortin värisen rakennuksen alle, ja aktivoi tällä rakennuksen.  Tällä tavoin saadaan yleensä rahaa tai joskus myös työläisiä. Jos sinulla on työläisiä enemmän kuin viisi vuorosi päätyttyä, saat jokaisesta ylimääräisestä kolikon ja palautat ne varastoon. Peli etenee näin kunnes kaikilla pelaajilla on 12 henkilökorttia valtakunnassaan. Pisteiden lasku on rahat, erilaisten henkilökorttien määrä sekä rakennuskorttien oma pisteytys.

Kaksivärisen kortin pelatessaan, voi itse valita kumpaan rakennukseen kortin pelaa.


Majestystä löytyy yllättäen myös pelaajien välistä interaktiota, mikä voi yllättää tällaisessa kepeässä perhepelissä. Punaisen sotilaskortin pelatessaan pelaaja hyökkää kaikkia muita pelaajia kohtaan, joilla on vähemmän puolustavia sinisiä sotilaita torninsa alla, kuin mitä hyökkääjällä on punaisia sotilaita. Kaksinpelissä sotilaiden merkitys tuntuu vähäiseltä, eikä kovin mielekkäältä strategialta, mutta kun pelaajia on useampi ovat sotilaat huomattavasti tehokkaampia. Hävitessään hyökkäyksen, joutuu häviäjä poistamaan yhden henkilökorteistaan sairastupaan, joista tulee pelin lopussa miinuspisteitä.  Onneksi näitä haavoittuneita kortteja voi parantaa pelaamalla noidan vihreän rakennuskortin alle. Myös jotkut rakennuskortit antavat muillekin pelaajille kolikoita aktivoituessaan.

Paljon rahaa...ei kun työläisiä.


Majesty on jännä tapaus. Se on toisaalta hieman kuivakan näköinen, mutta omituisella tavalla koukuttava. Parhaimmillaan se on usealla pelaajalla, kaksinpelin jäädessä hieman vajavaiseksi juuri sotilaiden köyhyyden takia. Tuontatoarvot ovat pelissä kyllä kohdallaan, pelin rahat ovat hienoja paksuja chippejä(tosin minun makuuni vähän pienehköjä) ja kortit ovat värikkäitä ja nättejä. Peli on helppo oppia sääntökirjasta, josta tosin löytyy pieni virhe kaksinpelin korttien lukumäärästä. Se on ihan pieni juttu, joten ei anneta sen haitata. Pelattavuuteen se ei siis vaikuta.

Kolminpelissä on jo vähän säpinää.



Herra Andrén ehkä hivenen tunnetumpi peli on Splendor, joka taasen voitti Vuoden aikuistenpeli- palkinnon jo vuonna 2014. Itselle kovin rakas Splendor jakaa mielipiteitä, jos mikä! Toisille kuivakan tylsä koneistonrakennus on toisille addiktoiva kilpajuoksu pisteistä. Myönnetään Splendorin jalokiviteema ei liity itse pelimekaniikkoihin mitenkään, mutta abstrakteista peleistä kun pidän, ei se haittaa. Tähän nyt voisi laittaa vaikka erilaisia karhuja, joita kerätään.

Peli voi alkaa!

Pelin alkuasetelma on aina sama. Kolme eriväristä pakkaa sekoitetaan kukin erillään, ja niistä tehdään neljän kortin jonot yllä olevan kuvan mukaisesti. Jalokivichipeistä otetaan peliin pelaajamäärästä riippuva määrä, ja aatelisläpysköistä nostetaan muutama pelialueen reunaan( pelaajien lukumäärä plus 1). Vuorollaan pelaaja voi nostaa jalokiviä, joko kaksi samaa( jos pinossa on vähintään neljä) tai kolme eriväristä. Jalokivien enimmäismäärä kerrallaan on 10. Jos pelaajalla on tarpeeksi jalokiviä, voi hän sen sijaan ostaa kortin. Kortin voi myös varata, jolloin saa myös kultaisen chipin. Sinulla saa olla kerralla korkeintaan kolme varattua korttia kädessä.  Toimintoja saa tehdä vain yhden vuorollaan. Korttien oikeassa yläreunassa on aina yhden jalokiven kuva. Tämä kortti edustaa jatkossa kyseistä jalokiveä, ja on pelaajalla käytössä aina. Elikä jos sinulla on kolme sinistä chippiä ja kaksi sinistä korttia pelattuna, sinulla on yhteensä viisi. Kortteja ei koskaan anneta pois, vaan ne ovat käytössäsi koko loppu pelin ajan. Joissakin korteissa on myös vasemmassa reunassa pisteluku. Peli loppuu kun joku pelaaja saa kahmittua 15 pistettä, ja sen kierroksen jälkeen eniten pisteitä haalinut voittaa. Aatelisläpyskän pelaaja voi saada koska tahansa vuorollaan, jos hän omaa siinä vaaditut kortit pelialueellaan.

Jalokivichipit ovat ihanan paksuja ja tuntuvat kädessä hyvältä.


Splendor jakaa niin paljon mielipiteitä, että en sitä kovin herkästi lähde kenellekään suosittelemaan. Itse pidän sen koneistomaisesta junttauksesta kepeänä iltapäiväkahvipelinä, mutta toisaalta myös näen ettei se vaan istu kaikille. Pelin ulkonäkö ei tavallaan oikein houkuttele, vaikka koenkin korttien kuvituksen olevan selkeää ja perusnättiä. Splendorin laatikko tosin ei saa minulta rakkautta, se on aivan liian iso tällaiselle pelille. Toki voithan laittaa peliin julkaistun Cities of Splendorin tavarat samaan laatikkoon, mutta on se silti liian iso. Meillä Splendor kulkee minigrip-pussissa, joka mahtuu vaikka käsilaukkuuni.

Kaikissa peleissä voisi olla näin selkeät symbolit.


Splendorista on myös oikein mainio digitaalinen versio, jota tulee pelattua jopa useammin kuin fyysistä kappaletta.  Se on juuri passeli kun minulla on vartti luppoaikaa, vaikka illalla sängyssä kun uni ei meinaa tulla. Mutta jos et pidä Splendorista pöydällä, et luultavasti pidä myöskään tabletilla.

Tältä näyttää Splendor iPadillä.


Koska kaksi edellä mainittua Marc Andrén peliä ovat mielestäni oikein mukiin meneviä, päätin tutustua hänen vuoden 2015 teokseen Barony. Helmet-kirjastoilla sattui olemaan sitä yksi kappale, joten pistin sen varaukseen. Monien sattumuksien kautta peli saapui vihdoin minulle, ja ei kuin testaamaan.

Ei tätä kyllä nyt oikein nätiksikään voi kehua.


Baronyssa pelaajat ovat vaihteeksi keskiaikaisia paroneita, jotka haluavat valloittaa ja hallita mahdollisimman suurta osaa maasta. Pelialue luodaan yhdeksästä laatasta per pelaaja, ja se on joka kerta erilainen.  Laatoissa on erivärisiä heksoja, jotka edustavat erilaisia maastotyyppejä. Jokaisella pelaajalla on pelin alussa kolme kaupunkia, joissa jokaisessa on ritari. Vuorollaan pelaaja tekee yhden kuudesta eri toiminnosta.

Hän joko:
* lisää kaksi ritaria kaupunkiin, tai kolme jos kaupunki on järven vieressä. Sitä miksi järvikaupungit saavat enemmän ritareita, ei ymmärrä kukaan.

*liikuttaa1-2 ritaria yhden ruudun verran. Ritarit eivät voi astua järveen, eivätkä vuoreen jossa on vastustajan ritari, tai mihinkään ruutuun jossa on vastustajan kaupunki tai linnoitus tai kaksi samanväristä ritaria.

* rakentaa kylän tai linnoituksen ruutuun josta noukkii oman ritarinsa pois. Tällöin hän saa  myös kyseistä heksaa vastaavan resurssitokenin.

*vaihtaa olemassa olevan kylän kaupungiksi ja ansaitsee 10 voittopistettä.

*ottaa varastostaan kaksi ritaria, laittaa toisen mihin tahansa vapaaseen ruutuun pelilaudan toisella puolella, ja palauttaa toisen pelilaatikkoon, jossa se on loppupelin ajan.

*kasvattaa aatelisarvoaan palauttamalla 15 pisteen arvosta resurssitokeneita. Kun joku pelaajista on saavuttanut herttuan arvon, pelataan kierros loppuun ja lasketaan pisteet kaupungeista, pelaajan aatelisarvosta ja jäljelle jääneistä resursseista.

Tässä lyhyesti mitä voit vuorollasi tehdä...


Ensivaikutelma Baronysta antaa olettaa, että pelissä on hurjasti tehtävää. Toimintoja on vaikka millä mitalla ja edessä on hurja eeppinen kamppailu alueista pelilaudalla. Pelaajilla on miljoona eri sortin nappulaa, jotka myönnettäköön ovat ihan laadukkaasti tehtyjä. Mutta päällimmäinen tunne Baronysta on hajuton ja mauton. Pelin edetessä huomaa melko nopeasti, että on oikeastaan ihan se ja sama, mitä vuorollasi teet, sillä aina on jotain tehtävää, ja toisten blokkaaminen ei oikeastaan ole niin kovin vaikuttavaa, koska aina voi uhrata ritareita ja aloittaa pelilaudan reunalta uudelleen. Baronysta jää päällimmäiseksi kysymys onko se lintu vai kala? Onko peli puhtaasti abstrakti shakin hengenheimolainen, vai yrittääkö se olla aluehallintapeli köykäisellä teemalla? Oli kumpi tahansa, se ei mielestäni onnistu kummassakaan. Ja peliseuralaiseni olivat kaikki samaa mieltä. Mikään Baronyssa ei saa innostumaan tavalla, jota peliltä toivon. Ja kun ajattelen Marc Andrén muita pelejä, en näe näissä juurikaan yhteneväisyyksiä, sillä siinä missä Majesty ja Splendor ovat simppeleitä ja hienostuneita, on Barony vain sekamelska johon ei halua käsiään liata. Ja käsittämätöntä on, että peli on saanut lisäosan Sorcery, joka tuskin pelastaa peruspelin onnetonta olemusta niin paljoa, että olisi hankkimisen arvoinen. Se lisää taiat ja manan peliin.

Kyllähän se pelilauta täyttyy ihan mukavasti.


Vaikka Barony on täyden taidon peli ilman pienintä ripaustakaan tuuria, on se vaan täysin turha tekele, jota kannattaa vältellä, jos vain pystyy. Tai jos tämä kaikki sai sinut kuolaamaan innosta, anna mennä vain! Voinhan olla väärässäkin. Ainoa asia, joka voisi pelastaa pelin, on jos pelissä olisi pelaajakohtaiset voimat. Tällöin jokainen lähtisi pelaamaan peliä oman hahmonsa edun kautta, eikä tylsän geneerisesti kaikki samaa rataa. Mutta näitäpä kun ei ole pelissä, joten jäljelle jää raakile, joka haisee kuin härskiintynyt silli.

Jos näet tämän kansikuvan, juokse kovaa ja kauas.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti