sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Tuutin täydeltä pelejä.

Kesä on ollut mahtava ja aurinkoinen, mikä on pelailun kannalta ollut toisaalta huono asia. Puisto on kutsunut monesti, eikä mukaan ole useimmiten tarttunut pelejä, syystä tai toisesta. Eikä siinä mitään, välillä näin. Mutta kun katson viimeisen parin kuukauden pelattuja pelejä, on pöydälle kyllä päässyt kaikkea kivaakin. Arvostelupinossakin nököttää monta peliä vielä testaamatta, mutta onhan tässä aikaa. Teimme puolivuotiaan poikamme kanssa ensimmäisen reissun lautapelikauppaan, napaten mukaan Exitit, jotka halusin arvostella, sekä heräteostoksena The Mindin. Tästä lisää myöhemmin.

Luka ei vielä ymmärtänyt pelikaupan hienoutta.


Toukokuun alku ei ollut lupaava. Kirjastosta lainattu Carcassonne Star Wars hieman ärsytti. Koin siihen lisätyn nopanheiton pilaavan koko pelin, vaikka mieheni oli ihan sinut asian kanssa. Kaiken lisäksi Carcassonne SW ei ole sieltä kauneimmasta päästä, mutta makuasioistahan voi vain kiistellä. Olen kyllä valmis joskus kokeilemaan tätä uudestaan jos joskus tulee lisäosan kanssa vastaan, mutta pelkällä peruspelillä no thanks.

Luke, olet minun meepleni.


Seuraava pettymys oli toiveikkaana lainattu Hunt for the Ring. Voi, kuinka toivoin tämän olevan hyvä korvike muille jahtauspeleille, kuten Letters from Whitechapel tai Fury of Dracula. Taru sormusten herrasta -teema vaikutti lupaavalta, mutta teemalla ei kovin pitkälle pötkitä jos muut asiat tökkivät. Pelissä yksi pelaaja pelaa Frodona ja muut Nazguleina. Arvaatte varmaan homman jujun. Aluksi kun levitimme pelin pöydälle ja ryhdyimme hommiin, oli peliseurueemme innoissaan. Kuvitus on hienoa ja komponentit muutenkin mukiinmenevät. Peli alkaa perinteisellä tavalla, Frodo liikkuu salaa ja Nazgulit yrittävät saada häntä kiinni. Ensimmäinen tunti peliä oli oikeasti hauska. MUTTA.

Ihan päheä kansi.


Jostain täysin käsittämättömästä syystä peli on kaksiosainen, mikäli Nasolinit(Nazgulit, toim. huom.) eivät ole saaneet pientä hopottia(hobittia, toim.huom.) kiinni. Ja se toinen osa oli, suoraan sanottuna, syvältä Mordorin sisuksista. Gandalf tulee ja sotkee asioita ei mitenkään hauskalla tai edes mielenkiintoisella tavalla, ja hommasta tulee vain v-tutuskäyrän nostoharjoitus. Siinä missä ensimmäinen tunti oli hauska ja jännä, oli toinen pelitunti puhdasta tuskaa. Harvoin pakkaan pelin yhtä ärsyyntyneenä takaisin laatikkoon. Frodon pelaaja kyllä nautti, kas kummaa, kun ei jäänyt kiinni. Ei ollut lähelläkään. Suunnitelkaa joku parempi THS-aiheinen jahtauspeli, kiitos.

Ei löydy, ei sitten millään.


Kesäkuu olikin sitten jo lupaavampi. Varasin Photosynthesiksen kirjastosta, ja oltuani noin kaksi kuukautta jonossa, pääsin vihdoin kokeilemaan tätä puupeliä. Photosynthesiksen idea on kasvattaa omia puita metsässä auringon liikkuessa eri asentoihin. Värikäs ja kaunis peli on taitoa vaativa aivopähkinä, tuuria tässä ei ole nimeksikään. Komeat komponentit auttavat hahmottamaan varjoa ja valoa, eivätkä ole pelkästään silmäkarkkia. Ovat ne kyllä sitäkin toki. Mikäli tänä vuonna en olisi tutustunut muutamiin minua todella koukuttaneisiin peleihin, olisi Photosynthesis varmaan pakko-ostos, mutta tällä hetkellä se jää osioon pelaan mielelläni, mutta en koe tarvetta omistaa. Jollei vastaan tule superhalvalla. Mutta komia se on!

Kaksinpelissä ei ole niin kovaa tungosta laudalla, ainakaan vielä tässä kohtaa peliä.


Pelaajien Valinta-palkinto jaetaan taas syksyllä ja vuoden suomennettuja pelejä pitää pelata myös hieman sillä silmällä. Pidimme kesäkuussa yhdistetyn Pelaajien Valinta ja Lautakunta -miitin Todellisuuspakolaisten luona Turussa, ja pelailimme pelejä pitäen tulevan syksyn kisan mielessä.
Pääsin testaamaan mm. Queendominoa, josta itse pidin huomattavasti enemmän kuin edeltäjästään Kingdominosta, joka on minulle liian simppeli. Päädyin pelaamaan myös LudiCreationsin Alexandriaa, ja voittajana sain saman firman Long live the Queenin lahjaksi LudiCreationsin Iraklikselta. Kiitos siitä! Long live the Queen yllätti minut, olemalla näppärä kahden pelaajan head-to-head -matsi. Tarkoituksena on salamurhata vastustajan prinsessa.  Kokeilin sitä Todellisuuspaon Annikan kanssa, ja se oli oikein mukava kokemus. Ei maata mullistava, mutta pelaan mieluusti uudelleen.

Tutulta näyttää.


Alexandriasta en vielä osaa sanoa pidinkö vai en. Pelaajat pelastavat palavasta kirjastosta kääröjä yms, pelialueen pienentyessä pelin edetessä. Jokaisella pelaajalla on oma hahmo, jolla on jokaisella erilaiset kortit ja pelaajavoimat. Tämä puoli pelistä on hyvä ja mielenkiintoinen, mutta en vain vielä ole varma oliko se loppujen lopuksi tarpeeksi addiktoiva, että haluaisin pelata uudelleen ja uudelleen. Pelinappuloina toimivat standeet olivat todella ärsyttävät, eivät pysyneet pystyssä ollenkaan, mutta tämä oli kuulemma painofirman vika, eivät olleet ollenkaan ymmärtäneet mitä niiltä haluttiin.

Pienikin töytäysy ja nämä kaverit ovat kanveesissa.


Huh, joko ollaan yli puolen välin? Tähän kohtaan täytyy laittaa joku söpö täytekuva. Jos pääset loppuun asti ansaitset papukaijamerkin!

Ajatteletko sinä samaa kuin minä?


Juhannuksena pelattiin heräteostoksena hankittuna The Mindia koska a) se on ehdolla Spiel des Jahres-kisassa, sekä b) kaikki hehkuttaa sitä. Ennakkoon todettakoon, etten suuremmin ollut innostunut tätä pelailemaan, mutta totesin meiltä löytyvän läheisiä, joille kyseinen korttikokemus sopii oivallisesti, joten olihan se nyt hankittava. Ja siitä nyt pääsee varmasti eroon, jos siltä tuntuu. The Mindissa pelaajien on saatava pelattua kortteja pöytään pienestä suureen, numeroiden 1-100 välillä. Juju onkin siinä, ettei kenellekään saa sanoa mitään omiin kortteihin liittyen.  Peliä pelataan monta tasoa, joiden vaikeus nousee koko ajan. Vaikeus tulee kasvavasta käsikorttimäärästä. Myönnetään, etten inhonnut peliä, se oli oikeastaan ihan mukavaa iltapäiväkahviviihdettä, mutta en nyt oikeasti koe tämän olevan Spielin arvoinen. Pliis antakaa se pysti Azulille!

Ärsyttääkö etteivät nämä ole järjestyksessä?


Oli niitä hyviäkin kokemuksia! Nimittäin kirjastosta lainattu Aaron Vanderbeekin Castell yllätti oudon hassulla teemallaan.  Castellin teemana on omituinen katalonialainen kansanperinne: ihmispyramidit. Pelaajat hankkivat uusia castellaajia ja kilpailevat rakentamalla erilaisia ihmispyramideja. Alussa pelaajien taidot ovat aika suppeat, ja näitä täytyy kehittää jos haluaa pärjätä paikalliskilpailuissa, jotka usein vaativat taitoja joita ei pelaajilla alussa ole. Itse pyramidit rakennetaan asettamalla ihmislaattoja oikeisiin muodostelmiin sääntöjen mukaisesti. Eli esim. alla olevien pitää olla vahvempia eli isompi numeroisia kuin yllä olevat jne. Tietyt taidot antavat mahdollisuuden rikkoa sääntöjä. Tätä pelaisin kyllä erittäin mieluusti lisää!

Castellin pelilaudan pastellit värit.


Toinen vieläkin mahtavampi kokemus oli Roll Player.  Näitä kahta edellä mainittua peliä halusin kokeilla koska Todellisuuspaon Annika oli saanut ujutettua ne jostain syystä päähäni. Ja hyvä niin! Olin nimittäin dismissannut Roll Playerin kokonaan, koska sen kansikuva ei herättänyt minussa mitään positiivisia viboja. Päin vastoin, se haiskahti ns. amerirässiltä, jota pyrin nykyisin välttelemään. Roll Player on Keith Matejkan noppaoptimointipeli(sisäpiirin juttu, kts. Lautakunnan Noppaoptimointi-jakso). Roll Playerissä pelaajat draftaavat noppia luoden samalla hahmoa, hieman roolipelityyliin, eli tuttujen ropestatsien kuten strength, charisma, wisdom jne. mukaan. Tämä on siis koko peli. Sillä hahmolla ei varsinaisesti tehdä mitään, jollet hanki ensimmäistä lisäosaa.  Mutta, voi että, tämä oli hyvä kokemus! Noppien asetteluun vaikuttaa mm. backstory-kortti, jossa on esitetty toiveita tietyistä väreistä tiettyihin ruutuihin. Jokainen eri hahmo myös saa eri lailla pisteitä noppien lukujen mukaan tietyillä statsiriveillä, joten värien lisäksi myös noppien silmäluvuilla on merkitystä. Innostuimme mieheni kanssa Rollista niin paljon, että kun rakas serkkuni oli Ruotsin maalla shoppailemassa Scifibokhandelissa, pyysin häntä tuomaan sieltä minulle oman kappaleen. Jos mielenkiintoa on, niin voin kirjoittaa Rollista jossain välissä oman arvostelun tämän pikaesittelyn lisäksi.

Pelaajalauta näyttää jokseenkin tältä.


Noppaoptimointiteeman mukaisesti pelasin myös Maijun kanssa Troyes:ta(lausutaan Truaa:ta, toim.huom.) Puutyöläis-Joonaksen kehujen innoittamana. Tästä olen aikaisemminkin puhunut, koska voi että peli voi olla ruma! Keskiaikainen teema ei kosketa minua kyllä millään positiivisella tasolla, päin vastoin suorastaan ärsyttää, joten olin pitkittänyt Troyes:n kokeilemista monella vuodella. Mekaniikkojen puolesta Troyes:n pitäisi olla just up my alley, niin kuin lontooksi sanotaan, mutta kun ei niin ei. Liekö kuvitus vai mikä, mutta en vain pääse tähän peliin sisälle tavalla, joka saisi minut haluamaan lisää. Koko pelin ajan tunsin vain suurta välinpitämättömyyttä seuraavaa siirtoani kohtaan, ja se nyt ei ole kovin lupaava merkki koskaan. Mutta älkää antako tämän negatiivisen murmutuksen estää teitä kokeilematta Troyes:ta, olen varmasti yksi sadasta, joka ei kyseisestä pelistä pidä. Ja tämä kun on vielä Sébastien Dujardinin peli, jonka Deusta rakastan.

Yök, mitkä värit!


Positiivisempia kokemuksia oli taasen Lunkisti-Terolta lainattu Stefan Feldin Merlin. Tässä kohtaa saattaa jollain hälytyskellot lyödä, sillä olen useaan otteeseen sanonut etten erityisemmin pidä Feldin peleistä. Olen tosin tehnyt tänä vuonna päätöksen edes yrittää päästä feldallergiastani eroon, sillä "kuivien" europelien ystävänä on lähes mahdoton ajatus inhota Feldiä. Merlinissä joku vaan kutsui tavalla, jota en sen selkeämmin osaa kuvailla. Tero onneksi hankki kyseisen pelin jo Essenistä, ja suostui lainaamaan sitä minulle. Artturiaaninen teema lätkäistynä noppapelin päälle, kivan värikkäällä Lohausenin kuvituksella. Ensisilmäyksellä Merlin on hieman sekavahko, mutta pelatessa alkaa pelilaudan eri sektorit hahmottumaan hyvinkin selkeästi eikä se tunnu ollenkaan sekavalta. Kierroksen alussa heität kaikki omat noppasi plus yhden Merlin-nopan ja vuorollasi valitset aina yhden nopan jonka silmäluvun mukaan saat liikkua pyöreällä pöydällä.  Oma nappula liikkuu vain myötäpäivään, mutta Merlin kun on velho, osaa hän myös pakittaa. Makes sense. Päädyttyäsi johonkin ruutuun saat tehdä kyseisen ruudun toiminnon. Oikeasti tosi simppeliä. No okei, onhan tässä vähän kaikkea muuta, kuten apulaisia ja pettureita, jotka hyökkäävät jollet varaudu yms. Niin ja jotain kartanoitakin pitäisi rakennella. Ja ihan meinaa naurattaa jos ajattelee pelin päämekaniikan olevan tavallaan ROLL AND MOVE. Mietipä sitä. Mikä on se mekaniikka jota kaikki peliharrastajat inhoavat yli kaiken? No juurikin se. Tässä se vain on tehty modernilla ja jännällä tavalla, ja pelaajalla on oikeasti useita valintoja vuorollaan.  Minusta on vain hauskaa järkyttää ihmisiä tuolla kauhealla termillä.

Myönnetään, tätä sälää on kohtalaisesti.


Mieheni kanssa pelasimme kotona kahdestaan Uwe Rosenbergin Nusfjordia, johon olin jo aikaisemmin talvella tehnyt Fimosta nappulat. Tämä on näitä minun pakkomielteitäni, että kaikissa Uwen peleissä pitää olla Fimo-nappulat. Nusfjord on työläisenasettelupeli, jossa sinulla on vain kolme työläistä. Se on todella vähän, kun on tottunut siihen normaaliin viiteen.  Norjalaiseen kalastajakylään sijoittuva teema on söpö, ja pelin ilme tukee tätä. Nusfjordissa on paljon uwemaisia elementtejä, ja se maistuu minulle kuin maukas savulohi. Pelissä kalastetaan, hakataan metsää ja rakennetaan rakennuksia. Voit myös palkata viisaita kyläläisiä apulaisiksi, jolloin saat itsellesi toimintoja, joita muut eivät voi käyttää. Kaksinpeli ei ehkä ole se paras pelimuoto, mutta ei myöskään huono millään tapaa. Seuraavaksi pitää testata kolmella, koska luulen sen olevan astetta erilaisempi kokemus. Nusfjord on oikein kiva lisä Rosenberg-kokoelmaani, mutta jos et Uweista välitä, et sinä tule tästäkään luultavasti pitämään.

Työläisenasettelulauta keskellä pöytää.


Viimeisenä lisäyksenä mainitsen vielä suuresta onnen hetkestä. Sain nimittäin vihdoinkin napattua itselleni Sagradan! Pelipeikolla sattui olemaan yksi kappale varastossa, ja kun sattumalta äkkäsin siellä sellaisen olevan, syötin tilauksen sisään sen suurempia ajattelematta. Ja koska ollaan vielä mökillä, otin riskin ja tilasin sen tänne Puumalaan. Suomen Posti ei tällä kertaa pettänyt, vaan peli tuli kahdessa arkipäivässä, niin kuin oli luvattu. Välissä oli toki viikonloppu. Sagradassa on paljon yhtäläisyyksiä ylempänä mainittuun Roll Playeriin, joten voitte vain arvata Sagradan olevan kuin tehty minulle. Harmillisesti se ei ole vielä kerennyt pöydälle asti, sillä pöydän teko on vielä kesken. Aloitin nimittäin vanhan pirttipöytäkaluston kunnostuksen. Saadaan siis tänne mökillekin kunnon pelipöytä. Nyt ollaan jo loppusuoralla, mutta niin on lomakin. Itsehän olen toki äitiyslomalla, joten voisin jäädä tänne asumaan, mutta ensi viikolla on Ropecon, johon minut on kutsuttu lauantaina panelistiksi Helmet-kirjastojen lautapelipaneeliin, jossa puhumme tarinankerronnasta lautapeleissä. Näemme siis toivottavasti siellä!

Katsokaa kuinka kaunis se on!









torstai 19. heinäkuuta 2018

Pakohuonepelit omassa olkkarissa - Testissä Exit the Game -sarja.

Mikäli ette ole sattuneet huomaamaan, ovat pakohuoneet nyt kuuminta hottia. Oikeastaan ne ovat olleet sitä jo muutaman vuoden, joten ei oikeastaan yllätä, että lautapelienkin saralla ollaan saman trendiaallon harjalla.  Näitä pakohuonepelejä löytyy jo aika monen moista sorttia, mutta itse päädyin testaamaan tänä vuonna suomennettuja Exit - the Game -sarjan kolmea ensimmäistä peliä. Inka ja Markus Brand pokkasivat  Exitillä jopa himoitun Kennerspiel des Jahres palkinnon vuonna 2017, joten ei nämä nyt ihan susia voi olla, vai voiko?

Lomakauden ykköshitit.


Kolme ensimmäistä suomennettua Exitiä ovat Hylätty mökki, Salainen Laboratorio ja Faaraon hautakammio. Näistä ensisilmäyksellä Faarao kiinnosti eniten, mutta myös Hylätty mökki vaikutti  mielenkiintoiselta. Päätimme mieheni kanssa ottaa pelit mökille mukaan anopin kanssa pelattaviksi, koska kuitenkin sataa. Enkä ollut ihan väärässä, keli oli tyypillinen juhannussää; välillä satoi ja tuuli paljon. Päätimme korkata ensimmäisen Exitin eräs ilta lasillisen kuohuvaa kera, kuin juhlistaen alkanutta lomaa. Mieheni ja minä, sekä anoppini istuimme pöydän ääreen ja avasimme paketin. Ja paljoa sen enempää en voi kertoa pilaamatta yllätystä. Se näissä Exiteissä on hankalaa, miten kirjoittaa aiheesta, josta en saa kertoa mitään? Paketista löytyy aina ohjeläpyskä, joka kertoo ettet saa katsoa mitään paketista löytyviä asioita ennen kuin sinulle annetaan lupa siihen, sekä pelivihko. Suurin osa muista komponenteista on kortteja, joista paljastuu vihjeitä ja päättelytehtäviä pikkuhiljaa. Pelaajien on tarkoitus plärätä laatikosta löytyvää vihkosta ja yhdistää sieltä ja korteista löytyvät tehtävät ja vihjeet toisiinsa. 

Hylätty mökki ei ollut kovin vaikea, se taitaa olla näistä merkitty helpoimmaksi. Yhdessä kohtaa kaipasimme vihjettä, ja kohtasimme meitä hieman ärsyttävän puolen Exiteissä. Vihjesysteemi on tehty tavalla, jossa ensimmäinen vihje kertoo mitä tarvitset ratkoaksesi tehtävän. Toinen vihje vasta antaa oikean vihjeen ja kolmas kertoo vastauksen. Ensimmäinen vihje on täysin turha, minun on vaikea uskoa kenellekään tulevan tilannetta, jossa et tietäisi onko sinulla oikeat välineet tehtävän ratkomiseen. Käytännössä siis joudut ottamaan kaksi vihjettä, jos jäät jumiin. Ei sillä muuten ole väliä, mutta lopussa jos haluat katsoa kuinka suoriudut, ovat vihjeet vähän niin kuin miinuspisteitä.



Skumpan voimalla menee helposti läpi.


Hylätystä mökistä kunniakkaasti suoriutuneina siirryimme seuraavana päivänä Salatun laboratorion pariin. Tämän teema ei selkeästi iskenyt meihin, koimme sen selkeästi tylsemmäksi kuin Hylätyn mökin. Anoppi piirteli lähinnä numeroita papereihin ja lähti kesken kaiken "vettä hakemaan". Ei ilmeisesti kehdannut sanoa, että ei vain nappaa. Tarvoimme mieheni kanssa laboratorion läpi, karvas maku suussa.  Olipas pettymys edelliseen verrattuna. Mekaanisesti laboratorio ja mökki ovat samanlaiset, mutta jostain syystä emme jaksaneet innostua eri värisistä petrimaljoista ja lippukoodeista. 
Päätimme jättää kolmannen Exitin kotiin kahdenkeskiseksi iltapalaksi, lapsemme mentyä nukkumaan. Odotukset eivät tässä kohtaa olleet kovin korkealla. Pohdimme jopa, etteivät pakohuonepelit ehkä sittenkään ole meidän juttu. Mikä tuntui ajatuksena jo hullulta, koska itse ainakin pidän erilaisista ajatuspähkinöistä, ja Exitit ovat niitä pullollaan.

Rantauduttuamme kotiin mökkireissulta annoimme Faaraon hautakammiolle mahdollisuuden. Ja kyllä kannatti! Tämä oli ehdottomasti mielenkiintoisin ja parhain tästä kolmikosta. Peli on merkattu vaikeimmaksi näistä, emmekä kyllä kokenut sen olevan liian vaikea. Egypti-teema sopi peliin loistavasti, oli hauskaa ratkoa "muinaisia" lukkoja yms.

Spoilerivapaa komponenttikuva.


Kaikissa Exiteissä keskeisenä osana on koodikiekko, joka on sitten teemoitettu jokaiseen peliin sopivaksi. Faaraossa hieroglyfein, laboratoriossa testimaljoja jne. Päättelemällä oikeat kolmen kuvion koodit pääset pelissä eteenpäin. Tällöin sinua ohjeistetaan ottamaan tietyt kortit esiin pakasta, jota et muulloin saa selata. Tavallaan hyvin simppeliä, mutta juju onkin päästä tehtävissä eteen päin mahdollisimman vähillä vihjeillä ja ajalla.

Faaraon hautakammion koodipyörä.


 Olen todella iloinen, että annoin kolmos-Exitille mahdollisuuden, koska sen ansioista kokonaisvaikutelma jää minulla positiiviseksi. Olemme jopa päättäneet hankkia seuraavat kolme Exitiä, joita ei tosin vielä ole suomennettu, mutta meitä se ei haittaa. Lautapelit.fi teki kyllä hienon työn kääntäessään nämä kolme ensimmäistä, koska tosi asia on, että englanninkielisyys on monelle kynnyskysymys varsinkin perheen kanssa pelatessa, ja Exitit ovat oikein sopivia myös siihen tarkoitukseen. Toisaalta, jos seurueesta löytyy yksi kielitaitoinen, pystyy peliä pelaamaan helposti, koska kaikki tehdään yhdessä.

Yksi monia pelaajia kuohuttanut asia on Exitien kertakäyttöisyys. Kun olet sen kerran pelannut, et voi palata sen pariin enää. Tiedät jo kaikki ratkaisut ja pelin aikana joudut tuhoamaan osia ja merkitsemään niitä eri tavoin. Nettikirppiksillä pyörii paljon käytettyjä merkkaamattomia Exitejä, mutta itse koin saavani isomman tyydytyksen kun sain leikellä ja taitella vapaasti, enkä joutunut kopioimaan kaikkia juttuja paperille. Yksi peli maksaa sen about 17 euroa, joten ei nyt ole niin isosta investoinnista kyse, että olisin jaksanut ruveta kopiointiin. Itse otin peleistä kaiken ilon irti, ja nyt voin heittää ne saunan pesään sytykkeiksi.

Läpikoluttu, käytetty ja tuhottu. Vain kannet jäljellä.


Pakohuonepeleistä innostuneena pistinkin kirjastosta varaukseen Unlock!-sarjan muutaman osan. Unlock! eroaa Exiteistä sen verran, ettei siinä tuhota komponentteja, joten jos sakset on kynnyskysymys, kannattaa ehkä tutustua niihin. Muuten ehdottaisin kokeilemaan Exitejä avoimin mielin. Muita vastaavia pelejä on toki Escape the Room: Arvoitus tähtitieteilijän kartanossa (tämäkin siis suomeksi!),  ja Deckscape. Uskon, että tulemme näkemään vielä monia muita pakohuonepelejä, on ne sen verran suosittuja tällä hetkellä. Ja miksipä ei? 


tiistai 17. huhtikuuta 2018

Azul - Kieslingin abstraktiherkku tarjottimella.

Abstraktit pelit jakavat usein ihmiset kyllä- ja ei-kerhoon. On ihmisiä, jotka tarvitsevat peleihinsä jonkin ylitsevuotavan teeman, ja on meitä, joita ei niinkään häiritse jos pelissä ei ole sen kummoisempaa teemaa, kunhan mekaniikat ovat puhdasta kultaa.  Michael Kieslingin Azul ei teemalla koreile; pelissä rakennetaan azulejo-laatoista kauniita seiniä. Kyllä, luit oikein. Seiniä. Mutta tuolla päälleliimatulla teemalla ei ole juurikaan väliä, koska itse peli on hyvin timanttinen.

Azulin kaunis kansi.


Azul on kaunis peli sisältä ja ulkoa. Värikäs laatikko on houkuttelevan näköinen hyllyssä, ja sen sisältö on laadukkaasti tuotettu. Jokainen pelaaja saa oman pelilaudan, jonka yläreunassa on pisterata,  ja johon kukin vuorollaan pelaa laattoja. Laatat poimitaan keskeltä olevilta tehdasalustoilta. Pelaaja valitsee alustan, jolta noukkii kaikki yhtä väriä olevat laatat, ja laittaa loput jäljelle jäävät laatat keskelle pöytää. Vaihtoehtoisesti laattoja voi ottaa myös keskeltä, johon pätee sama värisääntö. Kaikki yhtä ja samaa väriä olevat laatat on otettava vaikka ne eivät pelilaudalle mahtuisi. Mikäli pelaaja on ensimmäinen, joka ottaa pöydän keskeltä, noukkii hän myös ensimmäisen pelaajan laatan, josta saa ikävä kyllä yhden miinuspisteen, mutta takaa seuraavan kierroksen aloitusvuoron. Aloitusvuorollaan pelaaja palauttaa kyseisen laatan keskelle pöytää, ennen kuin noukkii laattoja.

Vuorollasi voit valita laatan keskeltä tai reunalla olevilta tehdasalustoilta.


Laatat asetetaan laudalla oleville radoille, joissa on paikkoja yhdestä viiteen. Yhdelle radalle voit laittaa vain yhtä väriä. Kun rata tulee täyteen, siirtyy siitä yksi laatta pisteytysalueelle kierroksen päätyttyä. Laatasta saa yhden pisteen mikäli sen vieressä ei ole laattoja, useamman pisteen saa jos onnistuu muodostamaan laattajonon. Kaikista ylimääräisistä laatoista, jotka eivät mahdu pelilaudalle, saa pelaaja miinuspisteitä. Peliä pelataan siihen asti, kun joku pelaajista saa yhden vaakarivin täyteen, jonka jälkeen lasketaan pisteet. Täysistä vaakariveistä saa vielä kaksi lisäpistettä, täysinäisistä pystyriveistä seitsemän pistettä, ja jos onnistut saamaan jostain väristä viisi laattaa, saat huimat 10 pistettä.

Pystyrivistä saa ihan mukavasti pisteitä.


Miksi Azul on sitten niin hyvä? Koska se koukuttaa. Yhden pelin pelaa hyvinkin nopeasti, kahdella pelaajalla ei mene kuin parisenkymmentä minuuttia, eikä nelinpelikään tuntia kestä. Laattojen valikoiminen on miellyttävää pohdintaa, ja juuri sopivassa määrin aivonystyröitä hierovaa toimintaa. Yhden kierroksen informaatio on kokonaan pelaajilla edessään, eikä tuurilla ole kovinkaan suurta merkitystä. Toki et etukäteen voi tietää, mitkä laatat tulevat esiin seuravalla kierroksella, mutta kun jokaista väriä on 20 laattaa, pystyt kyllä hyvin päättelemään onko kovin todennäköistä, että esimerkiksi punaista laattaa tulee enää, jos pöydällä näkyy jo 17 punaista.

Pelilaudan vaihtoehtoinen puoli.


Pelissä on kaksi erilaista pelimuotoa. Perusversiossa pelilaudalla on valmiiksi printatut kohdat jokaiselle värille. Laudan toisella puolella on harmaa ruudukko, johon laattoja pelataan vapaamielisemmin, kuitenkin niin, ettei yhdellä rivillä saa esiintyä samaa väriä useampaa kertaa. Tämä on varsin hauska pelimoodi, joka ainakin itselleni sudokuja harrastavana ihmisenä tuntui kiinnostavalta.

Azulia voin suositella kyllä täydestä sydämestäni melkeinpä kenelle tahansa. Siitä on meidän pelipöydällä nauttinut sekä aviomies, anoppi että siskontyttö.  Hupia koko perheelle siis. Pelin ehkä heikoin kohta on pisterata, jonka pistemerkkiä on välillä vähän liian helppo tönäistä vahingossa. Laitoin meidän pelilaatikkoon mukaan pienen määrän sinitarraa, jolla merkki pysyy laudassa hyvin kiinni jättämättä mitään jälkiä. Eipä vaivaa enää huolimattomat tönäisyt!

maanantai 19. helmikuuta 2018

Kolmen kopla: Alexander Pfister

Kolmen kopla on uusi juttusarja, jossa otan pikakäsittelyyn kolme peliä yhdeltä pelisuunnittelijalta. Ensimmäiseksi henkilöksi valikoitui itävaltalainen Alexander Pfister, josta on vaivihkaa tullut yksi suosikeistani. Wienissä asusteleva Pfister on tahkonut pelejä tasaisen varmalla otteella jo usean vuoden ajan, ja tuntuukin siltä, että laatu sen kuin paranee. Pfisterin nimi vilahtaakin usein niin Deutscher Spielpreisin kuin Spiel des Jahresin listoilla.



Oh my Goods!

Oh My Goods  on hieman kömpelöstä nimestään huolimatta oikein näpsäkkä paketti. Käsilaukkuun mahtuva korttipeli on pieni pöytätilarohmu, jota suosin lähinnä kaksinpelinä. Alunperin Royal Goodsina julkaistu peli on sekoitus settien keräilyä, koneiston rakentelua ja onnen venytystä. Peli hyödyntää hauskaa ahkera vs. laiska työntekijä -mekaniikkaa, jonka voi nähdä myös Pfisterin ja Andreas Pelikanin Broom servicessä. Pelissä käytetään kortteja kolmella mahdollisella tavalla, resurssina, rakennuksena tai rakennuksen päällä kuvaamassa sen tuotoksia.

Näppärän tiivis paketti.


Siinä missä peli onnistuu pakkaamaan todella pieneen, jopa taskuun menevään pakkaukseen paljon peliä, on pelikokemus välillä hieman vaisu. Jollet onnistu saamaan koneistoasi rullaamaan, on peli takkuinen ja pohjalta on vaikea nousta.  Mutta toisinaan peli toimii kuin junan vessa. Tarinavetoiset lisäosat Longsdale in Revolt ja Escape to Canyon Brook hengittävät Oh My Goodsiin oikein tervetullutta elämää. Fanin kannattaa myös tsekata Oh my Goodsin sisarpeli Tybor der Baumeister.

Aloituskäsi.


Oh my Goods ei päädy pöydälle ihan kovin usein, mutta koska se ei vie käytännössä juurikaan hyllytilaa, ei minulla ole ollut kiirettä laittaa sitä kiertoonkaan. Pfisterin fanina Oh My Goods oli pakko-ostos, ja reilun kympin hinnalla se ei rasittanut lompakkoakaan. Mutta olisinko ostanut pelin, jos se olisi jonkun muun suunnittelema? Siinäpä vasta kysymys.


Isle of Skye: From Chieftain to King

Alexander Pfister tarttui itävaltalaiskaverinsa Andreas Pelikanin kanssa monelle suosittuun  mekaniikkaan, laattojenasetteluun, Skotlannin Ylämaille sijoittuvassa pelissä Isle of Skye. Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan perinteinen laattojen läiskintä, sillä pelin yksi mielenkiintoisimmista elementeistä on laattojen hinnoittelu ja kauppaaminen. Jokainen pelaaja nostaa vuorollaan kolme laattaa ja hinnoittelee niistä kaksi ja yhden valitsee poistettavaaksi pelistä kokonaan. Kaikki tämä tapahtuu tietysti sermien takana. Vasta kun laatat on myyty ja osteltu, asetellaan ne jokaisen pelaajan omaan kyhäelmään. Pelissä ei siis rakenneta Carcassonnen tyyliin yhtä isoa pelilautaa.

Onks tää se Mäkkäri?

Isle of Skye tekee paljon oikein. Laattojen hinnoittelu on välillä todella hankalaa. Hyviä laattoja ei haluaisi myydä halvalla, mutta jos hinta on liian korkea, voi olla että ne jää käteen. Ja sitten jos haluat, että saat laatat itsellesi, saattaa joku pohatta silti ostaa ne. Castles of Mad King Ludwigissa on hieman jotain samaa Skyen kanssa. Myös pelissä vaihtelevat pisteytyskortit tuovat peliin vaihtuvuutta, ja pitää mielenkiintoa yllä. Joillain kierroksilla pisteytetään vuoret ja toisella taas lampaat. Seuraavassa pelissä voi olla, että lampaat eivät ole minkään arvoiset.

Ihan kuin joku keräisi laivoja.

Isle of Skyehin on myös saatavilla Journeyman-lisäosa, joka muuttaakin peliä jo jonkun verran ja tekee siitä isomman suupalan. Siinä missä peruspeli sopii myös vähemmän pelanneille, tekee Journeyman pelistä harrastajien pelin. Monimutkaisuutta tuova lisäosa lisää peliaikaa ja vaatii enemmän pelitilaa, sillä jokaiselle pelaajalle annetaan oma pelilauta. Journeyman jakaakin varmasti mielipiteitä. Pelaajien, jotka haluavat Isle of Skyehinsa vain lisää laattoja, kannattaa jättää Journeyman välistä.


Mombasa

Oma suosikkini  Pfisterin peleistä on  aivonystyröitä mukavasti hierova Mombasa. Hieman raskaamman sarjan ammattilainen Mombasa nosti Herr Pfisterin isojen poikien liigaan, ja siellä hän on sen jälkeen pysynytkin. Yhdistämällä mielenkiintoisia mekaniikkoja, kuten pakanrakennusta, osakkeita ja työläisenasettelua rakentuu mielenkiintoinen pakkaus, joka voitti mm. Deutscher Spielpreisin vuonna 2016.

Pelaajalauta ja kortteja.

Pakanrakennus on Mombasassa pieni, mutta melko oleellinen osa. Pelaajat valitsevat korteillaan toimintoja, ja mitä parempia kortteja, sen parempia toimintoja. Toki pelilaudallakin on työläisenasetteluruutuja, eikä niitä sovi unohtaa. Kortit kiertävät takaisin pelaajan käteen pinojen kautta, mikä antaa pelaajalle enemmän kontrollia siitä, milloin mikäkin kortti palaa käteen. Vaikka pelissä ei varsinaisesti pysty pissimään kenenkään muroihin, on se kuitenkin jokseenkin interaktiivinen päätöksien kautta. Jos Annika on pelannut edellisellä kierroksella banaaneja, onko todennäköistä, että hänellä olisi niitä vielä seuraavalla kierroksella, vai voiko Joonas viedä banaanikuninkaan paikan laudalla?

Paikkoja työläisille.

Miksi Mombasa sitten on vain niin hyvä? Sanopa se. Joku siinä vain kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Pelissä on paljon pohdittavaa. Mennäkö pitkälle kaivosbisneksessä vai  kenties kirjanpidossa? Entäs charter firmojen levittäminen kartalla? Ja mennäkö muiden mukana vai ollako oman tien kulkija? Kirjanpitoa on  pidetty heikompana strategiana, ehkäpä siksi kun se on hieman haastavampi tie. Niille jotka kokevat kirjanpidon olevan vaikeampi tie voittoon, on saatavilla Deutscher Spielpreis Goodie box 2016:ssa saatava Cooked books -minilisäosa. Joka tapauksessa suosittelen antamaan Mombasalle mahdollisuuden. Minun hyllyyni se on tullut jäädäkseen ja sen viereen on ilmestynyt myös toinen Pfisterin isomman laatikon peli: Great Western trail. Innolla odotan mitä tältä herralta saadaan tulevaisuudessa.

Valmiina veritimanttien metsästykseen?

Mikä on sinun suosikkisi Pfisteriltä? Joku yllä mainituista vai kenties joku aivan muu?

maanantai 12. helmikuuta 2018

Avaruusseikkailua ja fimoja.

Joku on ehkä saattanut ihmetellä, että kylläpäs Noppapotissa on elelty hiljaiseloa. Viikko sitten toki ilmestyi juttuni Rajas of the Gangesista, mutta sitä ennen olikin parin kuukauden tauko. Jutun nimi on nimittäin näin, että meille syntyi lisävahvistusta joulukuun lopussa ja hänen kanssa elämään totutteleminen kolmen tunnin yöunilla on toki vaikuttanut pelivireyteen. Onneksi nyt jo helpottaa, sillä meillä nukutaan jo neljä tuntia! Mutta ollessani äitiyslomalla toivon, että pääsen paneutumaan blogiini nyt paremmin, kun ei tuo päivätyö ole haittamaassa.

Täsä mä nyt oon!

Meillä on alkuvuosi alkanut perinteisellä pelihyllyn karsimisella, koska syystä, jota en oikeastaan ihan käsitä, hyllyssämme ei ole enää tilaa. Se on aina yhtä iso mysteeri, miten näin käy, mutta uskon selviäväni tästäkin koitoksesta. Positiivinen asiahan tämä on; nyt on taas tilaa uusille peleille. Vaikka kuinka väitän, etten kuulu niin sanottuun Cult of the New:hun, niin jotenkin ne ihanat kimaltelevat uutuudet himoittaa eniten. Tässä kohtaa mieheni tosin valittaa, että meidän hyllyyn ilmestyy vain niitä "resurssinvääntöpelejä", joiksi hän rakkaita europelejäni haukkuu. Etsitään peliseuraa keski-ikäiselle miehelle, joka tykkää välillä vain heittää aivottomasti noppaa seikkailumielellä!

Yksi hyllyyn ilmestyneistä uutuuksista on avaruuspistesalaatti Pulsar 2849. Vladimir Suchýn suunnittelema ja Czech Games Editionin julkaisema avaruuspeli on hieno esimerkki noppadraftauksesta, joka on itselle niin kovin mieluisaa. Mm. Grand Austria Hotellista tuttu mekaniikka on tässä pelissä toteutettu mielestäni todella mielenkiintoisella tavalla, ja siksikin peli päätyi meidän kokoelmaan. Nopilla pelaajat ostavat toimintoja ja etuuksia, joita pelin edetessä avautuu koko ajan enemmän. Niillä voi myös lennättää avaruusalustaan pyöreällä pelilaudalla, joka on muuten aika cool. Peli vie kyllä pöytätilaa linnunratamaisen paljon, mutta so what?

Moni galaksi päältä kaunis.

Pulsar näyttää päällepäin monimutkaiselta, mutta ydin siinä on simppeli. Valitse noppa, ja tee sillä jokin toiminto. Symboliikan kun saa omaksuttua, tulee pelistä huomattavasti helpompi. Ja vaikka niitä symboleita on todella paljon, on ne kuitenkin pääosin helposti ymmärrettäviä. Toisin kuin esim eräässä nimeltämainitsemattomassa avaruuskorttipelissä... Oma kokemukseni Pulsarista on tällä hetkellä rajoittunut vain neljään pelaajaan, mutta olisi mielenkiintoista verrata, muuttuuko kokemus kun pelaajia on vähemmän.

Tilahirviö nimeltä Pulsar.


Pulsarin ohella hyllyyni on ilmestynyt lisää Uwe Rosenbergiä. Viime vuonna ilmestynyt norjalaiseen pikkukylään sijoittuva Nusfjord ei ole vielä päässyt pöydälle, sillä se odottaa fimokäsittelyä. Kyllä vain, kaikki Uwet käyvät läpi saman prosessin tultuaan meidän kokoelmaan.  Nusfjord on kalastusteemainen työläisenasettelupeli, ja sen työläiset ovat paketissa ohuita puisia lätysköjä, ja sehän nyt vain ei käy päinsä. Edellisestä fimokerrasta on jo tautisen kauan aikaa, joten oli kiva päästä taas muovailemaan. Vaikkakin projekti on vieläkin kesken, koska nuorin herra Hartemo sai itkupotkuraivarit juuri kun olin aikeissa fimoilla. C'est la vie, kun on lapsia, mutta äkkiähän tuo tuosta kasvaa, eikö niin?

Norjalaisia kalastajia.

Tätä kirjoittaessani vielä on kolme kalastajaa tekemättä, mutta eiköhän nekin valmistu tässä joku päivä. Tuskaisesti jätin viimeiseksi punaisen värin, joka on ihan karsea koska se tarttuu käsiin. Ehkä olisi kannattanut tehdä se ekana alta pois, koska minkä taakseen jättää sen edestä löytää. Tänä vuonna Uwelta tulee Islantiin sijoituva peli Reykholt. Pitäisiköhän jo nyt aloittaa pelinappuloiden teko, niin ne on ehkä valmiit sitten kuin peli ilmestyy.

Mites on vuosi lähtenyt omalta kohdaltasi käyntiin? Onko uutuuksia jo kerennyt livahtamaan hyllyyn?

Muistathan myös Noppapotin Facebook-sivun!


sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Varrella virran eli Rajas of the Ganges.

Ganges on 2510 kilometriä pitkä joki, joka valuu Intian ja Bangladeshin läpi. Sen varrelle sijoittuu myös Inka ja Markus Brandin viime vuonna ilmestynyt työläisenasettelupeli, jonka sain mieheltäni joululahjaksi. Brandit olivat minulle entuudestaan tuttu Villagen ja My Villagen takaa, joten mielenkiinnolla tutustuin heidän uusimpaan isoon peliin. Mainetta he ovat toki viime aikoina niittäneet Exit-sarjallaan, joka tuo pakopelit jokaisen olohuoneeseen.

Gangesin varrella on ruuhkaa.

Rajas of the Gangesissa pelaajat rakentavat kukin omaa provinssiaan, keräten mainetta ja mammonaa, jotka ovat pelin kaksi pistemuotoa. Pelin päämekaniikkana on monille tuttu työläisenasettelu, mutta mielenkiintoiseksi pelin tekee juuri pisteytys ja noppien käyttö maksuvälineenä. Pelilaudan ympärillä kulkee kaksi pisterataa, mutta eivät samansuuntaisesti vaan vastakkain toisiaan. Toinen edustaa pelaajien mainetta ja toinen kukkaron paksuutta. Peli loppuu, kun joku pelaaja saa nämä kaksi rataansa risteämään. Ei siis riitä, että keräät vain rahaa, koska muuten saat pelata ikuisuuden, että ratasi kohtaavat toisensa. Pelin alussa pelaajilla on kolme työläistä, mutta pelin edetessä heillä on mahdollisuus lisätä työläistensä määrää. Tämä on ihan tuttua lähes kaikista vastaavanlaisista peleistä. Jokainen asettaa vuorollaan yhden pelaajan valitsemaansa toimintoruutuun ja toteuttaa kyseisen toiminnon, jonka jälkeen vuoro on seuraavan pelaajan ja niin edelleen. Piece of cake!

Työläisiä hommissaan, tosin osa vielä laiskottelee.

Mitä niillä työläisillä voi sitten tehdä? Yksi yleisimmistä toiminnoista on noppien hankkiminen. Voit joko valita ruudun josta saat yhden nopan, tai toisaalta valita vaihtaaksesi yhden värisen nopan kahdeksi muun väriseksi. Nopilla myös lahjot palatsin henkilökuntaa antamaan sinulle milloin mitäkin hyödyllistä, oli se sitten lisää noppia tai kenties rahaa. Saadessasi lisää noppia heität ne ennen kuin lisäät ne Kali-laudallesi, jossa on paikka kymmenelle nopalle. Mikäli heität aivan surkeasti, voit kääntää nopan ympäri vastakkaiselle sivulle karman avulla, jota sinulla voi olla enintään kolme kerrallaan.  Temaattista  loogisuutta tästä voi hakea kissojen ja koirien kanssa, tai sitten vain hyväksyä, että se on vain keino auttaa niitä joilla on ihan käsittämättömän huono noppatuuri. Työläisen voi myös asettaa louhokseen, satamaan tai torille.

Nopat toimivat eräänlaisena resurssina pelissä. 

No entäs se edellä mainittu provinssi? No sehän on jokaisen pelaajan oma pelilauta, johon asetellaan laattoja á la Carcassonne. Eli taas tuli lisää fundeerattavaa. Laattoja on myynnissä aina kaksitoista kerrallaan, kolme kutakin neljästä väristä. Jokainen laatta maksaa jonkun värisiä noppia 4-10 pisteen verran. Laatoista löytyy teitä sekä erilaisia rakennuksia toriteltoista palatseihin. Toreista saa rahaa, muista rakennuksista mainetta, sillä olethan intialainen aatelinen joka harrastaa myös arkkitehtuuria siinä sivussa. Pelin aikana voit kehittää arkkitehdin taitojasi, jotta saat vielä enemmän mainetta eli pisteitä.  Kaikessa on aina kyse pisteistä!

Kai tästä vielä jotain tulee aikaiseksi.

Ja mainitsinko että pelaajalla on myös vene? Ei mikään loistojahti mutta sellainen näppärä pikkupaatti, joka seilaa pitkin poikin Gangesia keräten kaikkea kivaa pisteistä karmaan ja niin pois päin. Joku pelaaja voi keskittyä veneilemään oikein olan takaa, toinen taas keskittyy muuhun. Kumpikin on ihan toimiva strategia. Tässä kohtaa saatat pohtia, että onpas tässä paljon tavaraa. Joo niin on, mutta sillä lailla mukavalla tavalla. Pohdittavaa riittää, mutta aivot ei käryä dementiaosastolle asti. Pelin kuvitus on yksityiskohtaista, mutta selkeää mikä auttaa kaiken sälän kanssa pärjäämisessä. Pisteet Dennis Lohausenille. Symbolit oppii nopeasti, joten sääntövihkoa ei juurikaan tarvitse uudelleen selailla.  Säännöt on muuten mukavan selkesti kirjoitettu, se on suuri plussa. Niin monta surkeaa sääntöopusta läpi rämpineenä osaa arvostaa selkeätä layouttia ja hyviä esimerkkejä.

Tuskaset paatit.

Ihan sieltä nopeimmasta päästä Rajas of the Ganges, tai pelkkä Ganges tuttujen kesken,  ei oikeastaan ole. Neljällä pelaajalla taitaa mennä lähemmäs 1,5 tuntia, on siinä sen verran paljon tehtävää. Haittaako tämä? No ei tällaista pelinautiskelijaa kuin minä, mutta kellonatsi jos löytyy ryhmästä niin varmasti tulee valitusta kun peli ei mene 45:teen minuuttin täydellä kokoonpanolla. No entäs se interaktio? Aina kun lukee peliarvosteluja tehdään pelaajien välisestä interaktiosta suuri haloo. No tässä sitä on sen verran kuin missä tahansa työläisenasettelussa, eli vähän. Kyllähän se harmittaa kun kaveri tunkee kuutosensa kanssa siihen ruutuun mihin olisit itse mennyt, mutta aina löytyy jotain muuta kivaa tehtävää, joten ei se nyt niin kirpaise. Paitsi loppumetreillä kaikki kirpaisee. Pelin lopun kun voi haistaa siinä vaiheessa kun jonkun pelaajan pistenappulat rupeavat uhkaavasti lähestymään toisiaan. 

Tässä kohtaa ei kilpailu ole vielä pahimmillaan.

 Olen pelannut Gangesia kahdella, kolmella ja neljällä pelaajalla, eli kaikki pelaajamäärät kokeiltu, enkä vielä osaa sanoa mikä oli paras. Kahdella pelaajalla pelataan laudan toisella puolella olevalla sovitetulla laudalla ja kolmella taas peitetään kaksi ruutua nelinpelilaudalta pois. Oikeastaan kaikki pelaajamäärät toimi oikein hyvin, tosin neljällä peli on selkeästi pidempi, jos se sattuu jotakuta haittaamaan. Pelistä on myös pari variaatiota. Navaratnas on pelin advanced version, eli versio jota kannattaa harkita sitten kun alla on muutama peli perusversiota. Siinä noppia saa olla vain kahdeksan kerrallaan, mutta voit saada yhden työläisen enemmän. Ganga moduulissa jokireitille laitetaan laattoja muuttamaan sieltä saatuja etuuksia. Ei sen suurempi juttu, eli helppo lisätä peliin heti.

Mistä tietää, että olet aloittava pelaaja? No jättimäisestä elefantista tietenkin!

Kaiken kaikkiaan Ganges on mukava tuttavuus, ja vielä sellainen joka on kelvannut kaikille pelikumppaneille, joille olen sen tähän asti esitellyt. Europelaajille nannaa, mutta temaattista elokuvamaista kokemusta hakevan kannattaa passata.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Pelaajien Valinta -voittajat julkistettu! Joko nyt palataan normaaliin arkeen?

Tänään julkistettiin Pelaajien Valinta 2017 -voittajat, jotka ovat tietenkin  Perhepeleissä Flamme Rouge,  Harrastajapeleissä Agricola ja Peliteon palkinnon sai Lautapelikahvila Taverna! Viimeisen parin kuukauden työt on nyt takanapäin ja tunne on hyvä ja helpottunut. Koko syksyn kestänyt koepelailu, pähkäily ja pohtiminen on nyt ohi ja lopputulos on selvillä. On ollut hienoa olla osa tätä projektia. Lue toki lisää virallisilta nettisivuiltamme Pelaajien Valinta. Olin tänään Puutyöläis-Joonaksen ja Todellisuuspakoilevan Annikan kanssa viemässä Lautapelit.fi:lle heidän kunniakirjat ja kukkaset.  Lautsun Linda Bremer oli siellä ottamassa meidän vastaan hymyillen ja kerkesimme siinä mukavasti myös turinoimaan virallisen osuuden jälkeen.

Sitä ollaan niin virallisen näköisiä.

Siellä seisoo ansaittu tuplavoitto!


Ja mitenkäs sattui, kun olimme kerta peliliikkeessä oli mieheni luvannut minulle sieltä syntymäpäivälahjan samaan syssyyn! Aijai, valinnan vaikeushan siinä olisi voinut iskeä, jollen olisi etukäteen katsonut netistä Isle of Skyen ja sen uuden Journeyman -lisäosan olevan saatavilla. Isle of Skye on hauska laattojenasettelupeli pienellä twistillä, johon olin kyllä tutustunut jo parisen vuotta sitten. Onhan paketissa yhden lempparipelisuunnittelijani  Alexander Pfisterin nimi. Niin ja voittihan se vuonna 2016 Kennerspiel des Jahresinkin. Jorma Uotisen sanoin; ei huono!
Journeyman -lisäosa oli minulle ihan herätevalinta, sillä en ole lukenut siitä oikeastaan yhtään mitään. Tiesin vain sellaisen olevan olemassa. Muistelin jo peruspelin ajoilta kaipaavani siihen hieman lisää laattoja, ja yllätyksekseni sainkin huomata lisäosan tuovan kyllä paljon kaikkea muutakin. Tavarat mahtuivat nippa nappa peruspelin kanssa samaan lootaan. Nappasin myös poistohyllyltä hieman kolhuuntuneen Yamataïn, joka on Bruno Cathalan ja Days of Wonderin upea uutuspeli. Tai no uutuus ja uutuus. Sanotaan ei kovin vanha, koska en nyt tarkkaan muista tuliko se tänä vuonna vai viime vuoden lopussa. Tästä en voi vielä sanoa muuta kuin, että onpas törkeän kaunis kansikuva!

Niin, olikos siellä pelihyllyssä vielä tilaa?

Tästä pääsenkin loistavasti aasinsiltana muistelemaan lauantain synttäripeli-iltaa, joka oli loppujen lopuksi enemmän syömistä ja juoruilua kuin pelaamista. Vieraat väsähtivät liian aikaisin ja pöydälle päätyi vain pari peliä. Hieman harmi, mutta minkäs teet? Ensi kerralla pidemmän kaavan mukaan. Koko syksyn peli-illat on muutenkin mennyt jotenkin ihan pyllylleen, joten tässä on nyt petraamisen varaa. Ei se kaamosmasennus vielä voi iskeä. Mysteriumia pelattiin, koska se sopi Pyhäinpäivän teemaan. Meni muuten ehkä ennätyshuonosti vihjeiden tulkitseminen ja häviöhän sieltä tuli. Kokeiltiin myös uutta One night ultimate Alienia, joka on muuten aika vinkeästi erilainen kuin sarjan muut osat. One night ultimate werewolf on meillä perheessä jo ihan kulttihitti, jota pelataan about jokaisissa illanistujaisissa. Alien eroaa lähinnä tavalla, jolla sen mobiilisovellus voi heittää pelin aikana kaiken näköisiä uusia juttuja kehiin. Koskaan ei aloittaessa voi olla varma, saako tehdä roolinsa samalla tavalla kuin edellisellä kerralla. Ihan cool partypeli!

Tässä kohtaa meni vielä hyvin.

Kirjastosta olisi taas tulossa kaikkea herkkua lainaan. Lorenzo il Magnifico, A Feast for Odin, La Granja: no siesta! nyt ainakin. Kanbanin varauksen peruin, koska totesin ettei sille nyt oikein olisi aikaa kaiken muun seassa. Vital Lacerdan pelit kun vie aivokapasiteettia ihan kiitettävästi, joten se saa nyt jäädä odottamaan jotain toista hetkeä. A Feast for Odinin haluaisin kyllä omaan kokoelmaan, mutta hyllyssä ei tällä hetkellä ole mitenkään tilaa niin isolle laatikolle, joten joistain on yksinkertaisesti luovuttava ennen sitä. Jos kirjoittaisi joulupukille?

Muuten on kotona pelailutkin jäänyt tosi vähälle, vaikka kirjastosta olisi ollut Champions of Midgard ja Biblios lainassa. Tuossa oli pieni flunssajakso, joka näköjään nyt on vienyt Janin sängyn pohjalle, joten pelit on jäänyt hyllyyn.  Nyt kun saisi jäädä sille äitiyslomalle, niin olisi aikaa kirjoitella blogiakin! Vielä puolitoista kuukautta pitää jaksaa.

Ensi kerralla siis toivottavasti jotain on jopa pelattu. Siihen asti voit seurailla Facebookin puolelta Noppapotin toilailuja.