sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Saanko esitellä, Pelaajien Valinta 2017 -finalistit!

Hyvät naiset ja herrat, minulla on vihdoinkin ilo, kunnia ja jonkin sortin velvollisuuskin ilmoittaa pinnan alla koko syksyn väreilleestä asiasta. Nimittäin, kuten ehkä jotkut ovat jo saattaneet pienistä vihjeistä arvailla, olemme muutaman kolleegan kanssa perustaneet Pelaajien Valinta -nimeä kantavan pelipalkinnon, joka jaetaan tänä syksynä ensimmäisen kerran.  Jos et usko, että tämä on ihan oikea juttu, käy katsomassa meidän hienot sivut täällä Pelaajien Valinta.  Katsokaa myös ihmeessä Tuomon tekemä video aiheesta.


Joillekin teistä voi ehkä herätä kysymys miksi? Miksi tarvitsemme jotain pelipalkintoa, onhan meillä jo esimerkiksi Vuoden Peli? Ehkäpä juuri siksi. Koska haluamme tukea ja ennen kaikkea rohkaista ja edistää suomalaista pelikulttuuria, rupesimme porukalla pyörittämään ideaa pelipalkinnosta, jossa tuomaristona toimii nimenomaan peliharrastajat, ja jonka motiivi ei olisi kaupallinen. Kategorioiksi valitsimme kolme: Vuoden Perhepeli, Vuoden Harrastajapeli ja Vuoden Peliteko. Jotta peli voisi päästä ehdolle, on sen täytettävä muutama ehto. Pelin pitää olla ilmestynyt viimeisen vuoden aikana suomeksi voidakseen kilpailla Perhepeli-kategoriassa. Harrastajapeli voi olla myös englannin kielinen, mutta sen pitää silti olla Suomessa julkaistu. Esimerkiksi Kickstarterissa tai vastaavissa joukkorahoituksissa rahoitetut pelit voivat olla osallisia, mikäli ne ovat jälleenmyytävissä Suomessa myös kampanjan jälkeen. Vuoden Peliteko -kategoriaan kelpuutetaan ihmiset ja/tai organisaatiot, jotka edistävät suomalaista pelikulttuuria jollain tapaa.

Tuomaristoon kuuluu tänä vuonna itseni lisäksi seuraavat arvoisat kolleegat:

Tero Hyötyläinen (Lunkisti.fi), Joonas Konstig (Puutyöläinen), Tuomo Pekkanen (Tuomon videot), Kristian ja Oona Pesti (Pöydällä), Mikko Saari (Lautapeliopas) ja Annika ja Kai Saarto (Todellisuuspako). 

Tuomaristo on vastuussa finalistien valitsemisesta ja lopulta 6.11 voittajien julkaisemisesta. Tuomariston puheenjohtajan virkaan nakitettiin tänä vuonna Mikko Saari.

Tuomariston jäsenenä olen pitkin syksyä pyrkinyt pelailemaan finalisteiksi päätyneitä pelejä, jos oli sellaisia joihin en ollut vielä tutustunut. Elämme hienoja aikoja, sillä suomeksi ilmestyviä pelejä on vuosittain aina vain enemmän ja enemmän. Vielä kun saisimme ne ihmisten koteihin ja pöydälle. Perheen kanssa yhdessä vietetty aika on timanttista, ja onhan meillä Suomessa pitkät perinteet Afrikan tähden parissa. Nyt on aika saada ihmiset 2000-luvulle ja muidenkin pelien pariin! 


Vuoden Perhepeli

Vuoden Perhepeli -kategorian finalisteiksi tiensä raivasivat seuraavat pelit:

- Codenames. (Vlaada Chvatil, Enigma)
Codenames on saavuttanut hurjan suosion maailmalla ja nyt myös Suomessa. Pelissä pelaajat jaetaan kahteen joukkueeseen, joissa jokaisen joukkueen vakoojamestari yrittää saada oman tiiminsä tajuamaan vihjeiden avulla koodisanat, jotka kuuluvat heidän joukkueelle, eikä vastapuolelle. Tätä peliä olen saanut jopa äitini pelaamaan. 


- Flamme Rouge (Asger Harding Granerud, Lautapelit.fi)
Tämä kilpapyöräilyaiheinen peli laittaa pelaajat kilpailemaan voitosta vaihtuvilla peliradoilla. Korttivetoinen peli on säännöiltään helppo mutta viihdyttävä, jossa ajoitus on tärkeä ja voitto maistuu parhaalta nautittuna vastapelaajan nenän edestä. 

- Honshu (Kalle Malmioja, Lautapelit.fi)
Japaniaiheinen Honshu yhdistää tikkipelin ja laattojenasettelun korttipelimuotoon. Säännöiltään helposti ymmärrettävä, mutta myös aikuisia viihdyttävä Honshu sopii monenlaiseen kotiin. Korttien limittäinen pelaustapa on virkistävä ja kiehtova.

-Karuba (Rüdiger Dorn, Tevella)
Aarrejahti viidakossa, sopii kuvailemaan Karubaa hyvin. Jännittävässä pelissä pelaajat voivat käyttää laattoja rakentamiseen tai juoksemiseen pelilaudallaan, hieman bingomaisen pelimekaniikan avulla. Alussa kaikilla on samat lähtökohdat, mutta kuka pelaa laattansa fiksuiten? Värikäs kuvitus on oikein kutsuva ja peli on näyttävä kokonaisuus pöydällä, olematta sekava.



-Kingdomino (Bruno Cathala, Lautapelit.fi)
Veteraanisuunnittelija Bruno yllätti tekemällä simppelin perhepelin, joka juontaa juurensa vanhoihin domino-laattoihin. Jokainen pelaaja rakentaa omaa kuningaskuntaa, se voittaa joka pystyy hyödyntämään laatat parhaiten ja saa eniten pisteitä.  Värikäs Kingdomino koukuttaa yksinkertaisuudellaan, nappasihan peli jopa halutun Spiel des Jahres palkinnonkin.

Vuoden Perhepeliltä odotetaan helposti lähestyttävyyttä, tuurin ja taidon tasapainoa, sekä sen olisi maistuttava niin lapsille kuin aikuisillekin. 


Vuoden Harrastajapeli

Vuoden Harrastajapeli -kategorian finalistit ovat tänä vuonna:

-7 Wonders: Duel (Antoine Bauza & Bruno Cathala, Lautapelit.fi)
Tämä suositun 7 Wondersin kaksinpeliversio on uskollinen isoveljelleen, mutta silti toisaalta hyvin erilainen, ja siksi parempi kahdelle pelaajalle. Mielenkiintoinen korttipyramidimekaniikka on koukuttava. Pelissä on jonkun verran jo opittavaa sääntöjen ja symboliikan suhteen, mikä tekee pelistä enemmän harrastajille suunnatun.

-Agricola (Uwe Rosenberg, Lautapelit.fi)
Vihdoinkin tämä harrastajapelien virstanpylväs on saatu suomenkielisille markkinoille uuden Revised Edition -version myötä. Vaikka pelissä on alkuperäiseen Agricolaan nähden vähemmän kortteja, on pelissä sisältöä silti valtavasti. Pelaajat kilpailevat elämästä pientilallisena tässä jo klassikoksikin kutsutussa työläisenasettelupelissä. Tämä Agricolan versio ei sisällä kortitonta perhepeliversiota ollenkaan, vaan on suunnattu suoraan harrastajille.


-Castles of Mad King Ludwig ( Ted Alspach, Competo)
Tämä laattojenasettelupeli on hauska linnanrakennuspeli, jossa yksi pelin mielenkiintoisimmista elementeistä on laattojen hinnoittelu. Jokainen pelaaja saa vuorollaan olla mestarirakentaja, ja hinnoitella kierroksella myytävät laatat. Pelissä pelatut laatat tuottavat pisteitä eri tavoin ja niiden asettelu on usein kriittistä. Kuka rakentaa hulluimman linnan saaden sillä myös parhaat pisteet?



- Dale of Merchants 2 (Sami Laakso, Snowdale Design)
Pakanrakennuspeli Dale of Merchants sai jatkoa itsenäisen kakkososan myötä, joka on kompakti mutta viihdyttävä paketti. Tämä yhden miehen ihmeen, Sami Laakson toteuttama korttipeli on toisaalta tutun oloinen kaikille pakanrakennuspelejä pelanneille, mutta toisaalta se ei ole pisteralli vaan kilpapeli, jossa nopeiten kahdeksan kojua rakentanut pelaaja voittaa.
-Patchwork - Tilkkutäkki (Uwe Rosenberg, Lautapelit.fi)
Tämä kahden pelajan abstrakti laattojenasettelupeli koukuttaa tetrismäisillä laatoillaan ja mielenkiintoisella nappiekonomialla. Nopeasti pelattu erä houkuttelee toiseen jollei jopa kolmanteenkin. Milloin laatta on kannattavaa ostaa, ja milloin kannattaa vain passata ja ottaa rahat? Näitä kysymyksiä pelaajat kohtaavat vuorosta toiseen kilpaillessaan pelin voitosta. 

Vuoden Harrastajapeliltä odotetaan taidon olevan suuremmassa roolissa kuin tuurin. Säännöt saavat olla monimutkaisemmat ja peli saa vaatia pelaajilta strategisempaa suunnittelua kuin perhepelien kategoria. Myös uudelleen pelattavuus on tärkeässä roolissa harrastajapeleissä. 


Vuoden Peliteko


Vuoden Peliteko -finalistit ovat: 

-Helmet-kirjastot ja Renni Honkanen (Lautapelien tuominen kirjastoihin)
Raatimme on hyvin vakuuttunut Renni Honkasen näkemästä vaivasta lautapelien saamisesta pääkaupunkiseudun kirjastoihin. Pelikokoelman ylläpitäminen ja pelaamisen promoaminen on suuri työ, ja valtavasti eduksi harrastuksellemme. Tästä saa toivottavasti muutkin maamme kirjastot kopin ja lähtevät toteuttamaan samaa tuoden pelit jokaisen ulottuville. 

-Lautapelikahvila Taverna (Lautapelikahvilakulttuurin tuominen Suomeen)
Tampereelle viime syksynä avattu lautapelikahvila Taverna on ensimmäinen laatuaan Suomessa. Siellä pelaajat voivat kokoontua kahvikupposen ja lautapelin ääreen viihdyttävässä heille tarkoitetussa ympäristössä. Kahvilan laaja pelikokoelma antaa pelaajille mahdollisuuden kokeilla aina jotain uutta, mutta sinne voi toki tuoda myös omat pelit mukanaan. Toivottavasti muutkin uskaliaat suomalaiset saavat Tavernan esimerkistä inspiraation, ja saamme lautapelikahviloita muuallekin Suomeen.

-Sami Laakso (Ensiluokkainen tee-se-itse-menestys)
Sami Laakso on tehopakkaus, joka on osoittanut että yksinkin voi menestyä, ja on vienyt suomalaista pelisuunnitelua ja -osaamista maailmalle menestyneiden Kickstarter-kampanjoidensa myötä. Sekä Dale of Merchants  ja Dale of Merchants 2 olivat huikeat joukkorahoitusmenestykset, ja toteutettu tyylillä alusta loppuun. Tulevaisuus näyttää lupaavalta Samin kohdalla.

-Kalle Malmioja (Suomalaisen pelisuunnittelun näkyvyys ulkomailla)
Kansainväliseen jakeluun päässyt korttipeli Honshu on osoitus siitä, että kyllä meilläkin osataan. Kalle Malmiojan pitkä työ pelin parissa tuotti tulosta, ja peli on ollut suuri menestys. Kalle on myös kirjoittanut Lautapelioppaaseen pitkää artikkelisarjaa pelisuunnittelusta, taustalla on siis kova työ eikä vain tuuri menestyksen suhteen. 

Vuoden Peliteko -palkinto jaetaan ihmiselle tai organisaatiolle, joka on edistänyt suomalaista lautapelikulttuuria tai muuten ollut huomiota herättävän ansioitunut harrastuksemme saralla. 


Finalistien kesken raatimme valitsee lopuksi voittajat kussakin kategoriassa, jotka julkaisemme 6.11. Siihen asti jokainen voi spekuloida, miten äänemme ovat jakautuneet, onko selkeitä voittajia vai onko kenties tiukkaa vääntöä. Hienoa on ollut huomata, miten lautapelien suomennokset ja suomalaiset julkaisut ovat lisääntyneet viime vuosien aikana, mutta toiveissa toki on saada lisää pelaajia, ja sitä kautta lisää pelejä saataville. Laatu on mielestäni tärkeää, ja hartain toiveeni onkin saada ihmisten pukinkontteihin muutakin kuin niitä ainaisia Monopoly-viritelmiä ja Afrikan tähteä. Tärkeää onkin saada ihmisille tietoa ja uusia kokemuksia pelien kanssa. Meillä on Suomessa pitkät perinteet pelien parissa, mutta valtavirta tuntuu jymähtäneen 80-luvulle, jolloin Milton Bradleyn Hotelli-peli oli kuuminta hottia. Mikäli Yhteishyvä -lehteä on uskominen, niin sillä tasolla ollaan edelleen, viitaten heidän 5/2017 lehden peli-iltajuttuun, joka oli noloa luettavaa.

Ehkä juuri siksi halusimme perustaa pelipalkinnon jonka raati koostuu ainoastaan peliharrastajista. Ainakin itse koen, että sellaisen ihmisen joka ei juurikaan pelaile, on hyvin vaikeaa arvostella pelien paremmuutta kovin hyvillä perusteilla. Siinä missä arvostankin Vuoden Peli -palkinnon järjestäjiä ja heidän monen vuoden työtään, on silti mielestäni hiukan vaikea sulattaa, että esimerkiksi Vuoden Strategiapelin valitsi tänä vuonna journalistit. Vaikka mielipide-eroista voi aina vain kiistellä, kiistelen asiasta mieluummin ihmisen kanssa jonka tiedän omaavan kokemusta laajemmalti aiheesta, josta väittelemme. Kaikki ei pidä samoista peleistä kuin minä, mutta perusteluiksi tarvitsen muutakin kuin että se näytti kivalta pöydällä, tai että se oli kivoin peli mitä olen pelannut Trivial Pursuitin jälkeen, jos se Trivial Pursuit on ainoa peli, jota on pelannut 20 vuoteen. Meille on myöskin tärkeää, että ehdokkaisiin ei vaikuta mikään kaupallinen taho, vaan päätökset tulevat suoraan tuomaristolta.

Jos saisit itse valita, mille peleille antaisit äänesi? Entä mikä peliteko on mielestäsi palkinnon arvoinen? Voit myös lukea mitä muut raatilaiset ovat kirjoitelleet aiheesta seuraavista linkeistä:







Keskustelua voi myös jatkaa Noppapotin Facebookissa.




keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Lautapelaamaan 2017 koettu ja arkeen palattu.

Niin se vaan taas tuli ja meni. Yksi suomalaisen lautapelikulttuurin vuoden kohokohdista on joka syksy Helsingissä järjestettävä Lautapelaamaan-tapahtuma, jossa itse kävin tänä vuonna toista kertaa. Noppapotti crew oli tällä kertaa paikalla vain lauantaina, vaikka itse tapahtuma oli auki perjantaista sunnuntaihin. Saapuessamme puolenpäivän aikaan Kaapelitehtaalle, oli siellä jo kova meno paikalla. Heti ensimmäiseksi törmäsin Mikkoon, jonka seurue pelasi yhtä suosikkiani Mombasaa. Pikaisten terkkujen jälkeen jatkoimme matkaa kohti pelikirjastoa, jonka lähettyviltä löysin aina yhtä ahkeran Tuomon. Aina vaan saa ihmetellä miten tuo Duracell-pupu jaksaa. Pelisalissa olikin täysi härdelli päällä, mutta onnistuimme nappaamaan strategisesti sijoitetun pöydän läheltä takaovea, josta välillä tuli tuulahdus raitista ilmaa. Viime vuodesta opin ainakin yhden asian: yhteishenki haisee ja kovaa!

Tämä ei ole vielä mitään. Tunnin päästä porukkaa oli kolmasosan verran enemmän.


Ensimmäisen pelin valinta  vei hetken aikaa, mutta päädyimme hakemaan kirjastosta Peter Hawesin Royalsin. Olin lievästi kiinnostunut tästä aluevalloituspelistä lähinnä siksi, että arvelin anoppini mahdollisesti pitävän siitä. Helpot säännöthän pelissä on ja pääsimme pelaamaan tuossa tuokiossa. Yllätyksekseni huomasin pitäväni pelistä. Royalsissa pelaajien on tarkoitus valloittaa alueita Euroopan kartalla. Nojoo, ei nyt ihan omintakeisin teema mutta tarviiko aina olla? Kahvipöytään oikein passeli peli. Menolippumainen settienkeräilymekaniikka on lähes kaikille tuttu, joten peliin pääsee nopeasti sisään. Sitten kun vielä hiffaa bonusten keräilyn ja aatelisten vaikutusvallan niin siinäpä se oikeastaan. Kuvitus voisi toki olla vähän innostavampaa, mutta jostain syystä en tältä peliltä odottanutkaan Vincent Dutraitin tasoa tai vastaavaa. Tai no taisi se kansikuva olla Michael Menzelin joka on kuitenkin kova nimi.

Maiju laskelmoi.


Royalsin jälkeen nappasin kirjastosta Kingdominon, joka oli testauslistalla erään salaisen projektin takia. Eipä siinä, Kingdominon takana on kukas muukaan kuin lautapelien tehotehtailija Bruno Cathala. What? Joo melko yllättävä veto häneltä, mutta respectiä siitä, että Bruno ei ole yhden mekaniikan mies. Kingdominohan pokkasi tämän vuoden Spiel des Jahresin, joten ei se nyt huono voi olla. Pelissä sijoitellaan dominolaattojen muotoisia maalaattoja kukin pelaaja omaan kuningaskuntaansa ja lopussa pisteytetään eri alueet ja eniten pisteitä kerännyt on paras kuningas. Jokainen uusi laatta pitää asettaa jonkun toisen laatan viereen ja vähintään yksi maatyyppi laatassa pitää sopia sen viereiseen laattaan. Pelin lopussa jokaisella on edessään 5x5 kokoinen valtakuntaruudukko. Tai ainakin melkein, sillä joskus käy niin, että et voi jotain laattaa asettaa laillisesti, joten joudut heittämään sen suoraan takaisin laatikkoon.

Kingdominon laatikko mahtuu melkein käsilaukkuun.

Ei Kingdomino ole hassumpi perhepeli. Yksi erä on melko nopea, joten perään mahtuu pari revanssikierrosta helposti. Mitään maata mullistavaa syvyyttä se ei ehkä tuo, mutta ei sen ole tarkoituskaan. Peli on todella helppo oppia ja säännöt on helppo muistaa, koska pisteiden laskeminenkaan ei ole moninmutkaista. Laatat olivat mukavan paksuja ja laadukkaan oloisia.

Kingdominon jälkeen vaeltelin pitkin Kaapelitehdasta etsien Todellisuuspaon pariskuntaa, mutta silmä ei vaan osunut sitten millään heihin. Päädyinkin sitten takaisin kirjastohalliin etsimään jotain pelattavaa. Olisimme halunneet testata uuden Ticket to Ride: Rails and Sailsin, mutta se oli ihan koko ajan jollain muulla lainassa. Päädyimme pelailemaan kahta triviapeliä, Faunaa ja Terraa. Muistinpa taasen miksi en pelaa aviomieheni kanssa triviapelejä. Jani katsoo jokaisen eläindokkarin joka telkasta tulee, joten häneltä tuppaa löytymään vastaukset kaikkiin aihepiirin kysymyksiin.

Tiedätkö missä kaikialla sisiliskot asustaa?

Terra on Faunan sisarpeli, jossa kysymysten aihepiiri on enemmän maantieteeseen liittyvä. Pidin Faunan eläinaiheesta ehkä hieman enemmän, mutta Terran pisteidenlasku oli kivasti virtaviivaistettu, mikä tällaiselle pelille sopii paremmin. Jossain välissä taisin paikallistaa Todellisuuspakolaiset, jotka olivat ovelasti piiloutuneet nurkan taakse Mangroviaa pelaamaan. Vaihdoimme muutamat sanat ja salaiset käsiliikkeet, ja palasin sitten nätisti omaan pöytään vielä hetkeksi.

No mutta, siellähän on herra puheenjohtaja.


Jossain kohtaa alkoi istumalihaksia pakottamaan ja vatsaa kurnimaan, joten annoimme periksi kisaväsymykselle, ja lähdimme kohti Lautapelit.fi:n liikettä, jossa tein pikaisen ostosreissun ennen ruokaa. Mukaan tattui Caverna Cave vs cave -kaksinpeli sekä Five Tribesin lisäosa Whims of the Sultan. Tämän kertainen Lautapelaamaan jäi lyhyeksi, ja hieman harmitti kun  monet tutut jäi löytämättä ihmistungoksesta, mutta kehon ehdoilla mennään, voin vain todeta näin 5,5kk raskaana olevana.

Kotona olenkin jo päässyt testaamaan Cavernan kaksinpelattavaa pikkuveljeä, ja tykkäsin muuten paljon! Ei se nyt niin kovin paljon isoveljeään muistuta, mutta huoneiden tehtailu ja työläisenasettelu ilman työläisiä maistui kyllä. Uwelle tuttuun tapaan resursseja on useampaa laatua, mutta miljoonan tokenin sijaan ne merkataan pelilaudan sivussa olevaan resurssimittariin, joten tavaraa ei ole liikaa. Kannattaa tsekata jos eteen tulee!

Jani on syventynyt pohtimaan seuraavaa muuviaan. 


Teimme myös tällä viikolla nopean vierailun Pitäjänmäen kirjastoon, jossa on megahyvä pelihylly! Vaikka emme asu  Pitäjänmäellä päinkään, on siellä kiva välillä piipahtaa. Aina on jotain tarttunut mukaan, ja tämäkään kerta ei ollut poikkeus. Jani halusi napata Terran mukaan, koska uskoo vanhempiensa innostuvan siitä. Okei, sanoin myöntyvästi, vaikka tiesin sen tarkoittavan taas tappiota minulle. Itse valitsin hyllystä Russian Railroadsin, jota moni on kehunut. Näyttää ihan hyvältä, mitä nyt boksia hieman availin eilen. Nappasimme myös The Manhattan Projectin, joka on siis työläisenasettelua atomipommiteemalla. Aika synkkää joo, mutta kuvitus on onneksi sarjakuvamaisen kepeä, ettei mene ihan synkistelyksi. On siis hommaa tuleville viikoille!

Olisiko tässä jo kaikki tällä kertaa?


Eipä tässä tällä erää muuta, nyt pitää lähteä pelailemaan. Mutta olkaapas kuulolla, koskaan ei tiedä mitä linjoilla tapahtuu!


perjantai 8. syyskuuta 2017

Et muuten ole tosipelaaja ennen kuin olet pelannut sitä, tätä ja tota.

Uusia lautapelejä tulee kuin sieniä sateella, ja joskus sitä huomaa huumautuneensa kaikesta uudesta ja kiiltävästä, ja vanhat suosikit unohtuu. Samaten ainakin itse olen huomannut, että se lista niistä peleistä, joita olisi pakko joskus kokeilla on kasvanut jo sellaiseksi Mount Everestiksi, että eihän siitä nyt yhdessä ihmiselämässä selviä. Joskus jopa jotkut ns. virstanpylväät jää kokeilematta, kun joku uusi ja kiva tuttavuus vie mennessään. Teinpä huvin vuoksi tällaisen häpeälistan niistä peleistä, joita nyt en vain vieläkään ole saanut aikaiseksi kokeltua, ja perään tietty kootut selitykset miksi näin on päässyt käymään.

1. Eclipse

Touko Tahkokallio on ehkä söpöin pelisuunnittelija ikinä kiharine hiuksineen ja punaisine poskineen, vaan silti on hänen avaruusooppera Eclipse minulta vielä testaamatta. Aika noloa tosissaan, onhan Eclipse saanut maailmanlaajuisesti kiitosta ja kumarrusta. Kerran meinasin jopa ostaa kyseisen pelin miehelleni joululahjaksi, mutta jäin sitten epäröimään hetkeksi ja se sitten vain jäi. Avaruusteema vetoaa kyllä, mutta joku aina on pistänyt mietityttämään. Onko se liian pitkä? Entä liikaa komponentteja? Entä jos en jaksa lukea sääntöjä? Näitä nyt riittää. Ehkä Todellisuuspaon Annikan kanssa lyöty skaba siitä, kumpi meistä pelaa Eclipsen ekana saisi vihdoin tuulta purjeisiin tässä asiassa!

2. Through the Ages( uusi tai vanha)

Vlaada Chvatil kuuluu jollain tapaa suosikkeihini, joten on ehkä vähän omituista, etten ole kumpaakaan Through the Agesia kokeillut. Mutta kun ne on niin pitkiä ja monimutkaisia opettaa ja blaa blaa. Sivilisaation rakennus on kuitenkin mieluisa aihepiiri minulle, joten joku Through the ages:issä kutkuttaa. Jos se nyt voisi olla vähän nätimpi? Äh, kun on niitä muitakin sivilisaatiopelejä.

3.Brass

Martin Wallacen ekonominen strategiapeliklassikko on jäänyt pelaamatta ihan vain siksi, että minusta se on kauhean ruma. Jep, syvällinen syy. Mutta! Nyt kun siitä on tulossa uudempi nätimpi painos, niin kenties voisin jaksaa nähdä vaivaa siihen tutustumiseen. Muutenkin on herra Wallace jäänyt vähän paitsioon, jollei Railways of the Worldiä ja Via Nebulaa lasketa. Syytän myös Brassin teollisuusteemaa. Se on vähän booooring.

4. War of the Ring

Tämä menee jo noloudessaan lähes naurettavalle tasolle, mutta täältä löytyy yksi Tolkien-fani joka ei ole pelannut War of the Ringiä. Olen lukenut Tarun sormusten herrasta kolmella eri kielellä, yhteensä lähemmäs kymmenen kertaa, mutta en ole edes pidellyt War of the Ringiä kädessäni. Ja ihan sen War sanan takia. Välttelen sotapelejä kuin ruttoa, joten olen mieltänyt WotR:inkin pelkäksi taistelusimulaatioksi ja siksi hypännyt sen yli kokonaan. Pitäisikö silti joskus kokeilla? Ja sitten olisi se Battle of the Five Armies:kin olemassa...

5.Papupeli eli Bohnanza

Uwe Rosenbergin hittipeli Bohnanza on edelleen kokematta. On aika typerää, ottaen huomioon että Uwe on yksi suosikkisuunnittelijoistani. Jostain syystä en vain ole liiemmin lämmennyt ajatukselle papujen huutokauppaamisesta. Silti alitajunnassa vikisee joku pieni ääni, että hei haloo! tätä sun olisi kyllä pitänyt jo pelata. Eikä tuo nyt edes maksa paljoa, joten voisihan sellaisen ostaa ja jos ei nappaa niin myydä. Tai lainata kirjastosta. Ei kai tässä ole muita syitä kuin laiskuus.  Aika vinkeätä miten Papu-Uwesta tuli teosten kuten Caverna ja A Fiest for Odinin kaltaisten järkäleiden takana oleva nimi.


Siinä pätkä minun häpeälistaani. Kertokaa toki omianne, en varmasti ole ainoa jota joidenkin pelien pelaamattomuus nolottaa.

Ja muistakaa, viikon päästä on Lautapelaamaan2017 ja minut voi nähdä siellä ainakin lauantaina. Tule sanomaan morjens! Kuvia tapahtumasta laitan Noppapotin Facebookkiin.


keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Täydellinen kokoelma pelejä vai kokoelma täydellisiä pelejä?

Käväistiin tänään Janin ja Maijun kanssa Lautapelit.fi:n syntymäpäivillä, ja eihän sieltä nyt tyhjin käsin taaskaan tultu kotiin. Eipä siinä mitään, mukaan tarttui Viticulture Essential Edition, jonka olin jo jokin aikaa sitten päättänyt hankkia mahdollisen tilaisuuden tullen. Kotiin palattuani huomasin tosin lievän epäkohdan; hyllyssä ei ole tilaa. Tämä lienee monelle peliharrastajalle tuttu tilanne. Joistain peleistä olisi taas luovuttava.

Vuonna -96 on syntynyt paljon hyvää, kuten lempparipelikauppa ja tämä nuori neiti.


Itse koen aina jotenkin hankalaksi päättää, milloin pelin on aika siirtyä seuraavaan kotiin. Jotain peliä ei välttämättä ole pelattu pitkään aikaan,  joten onko aika luopua siitä? Joku peli taas on hyvin erilainen kuin mikään muu kokoelmassa, mutta ei ehkä minun makuun, mutta mieheni taas pitää kyseisestä pelistä. Hankalaa. Monet harrastajat yrittävät tehdä kokoelmastaan mahdollisimman kattavan mekaniikkojen ja suunnittelijoiden suhteen, vähän niin kuin luoden buffetin peleistä. Itse taas vuosien varrella olen kallistunut enemmän siihen, että panostan niihin mekaniikkoihin ja pelityyleihin, joista meillä pidetään eniten. Harmi vaan, että nämä menee välillä mieheni kanssa hieman ristiin.  Haluan myös varmistaa, että meillä on pelejä hieman erikoisempiin tilanteisiin. Mieheni pikkusisko on kehitysvammainen, joka kovasti haluaa pelata kanssamme. Hänen kanssaan ei tietenkään kovin monimutkaisia pelejä voi pelata, mutta haluamme silti varmistaa, että hänkin saa haastavan ja mielenkiintoisen pelikokemuksen kanssamme. Myös muutama lastenpeli löytyy kakkoshyllystä odottamassa mahdollisia tulevia lapsia. Kyllä, meillä on myös kakkoshylly. 
Sitten on vielä ne nostalgiapelit. Pelit, joita pelataan hyvin harvakseltaan, mutta tunnearvoltaan ne ovat painonsa arvosta kultaa. Teepä tässä nyt sitten päätöksiä.

Meidän pelihylly on sentään vähän siistimpi kuin tämä Kirjasto10:n.


Tuon juuri hankkimani Viticulturen laatikko ei muuten ole ihan sieltä pienimmästä päästä. Ei kyllä isoimmastakaan, esim Mechs vs. minions on noin neljän Viticulturen kokoinen. Jospa saisin piilotettua Klaskin sängyn alle, niin sen tilallehan mahtuu jo ainakin kaksi peliä. Vähän aikaa sitten kokoelmaamme tullut Terraforming Mars kaipaisi myös hyllypaikkaa. Vahingossa laitoin sen Rokokon paikalle, ja eihän se käy. Haluan kaikki Pegasus spiele:t samaan riviin. Hohhoijaa, jo menee vaikeaksi. Ubongo 3D vie aika paljon tilaa, eikä sitä kukaan koskaan halua pelata kanssani. Pelkäävät selkeästi häviötä, koska I'm awesome!  Mutta en vain raaski luopua siitä(kään). Onneksi olen saanut lisäosat melko hyvin mahdutettua peruspelien kanssa samoihin laatikoihin. Sitten tietenkin iskee se suru kun pitää luopua laatikoista, joissa on hienot kuvitukset. Ei hätää, leikkasin muutamat suosikit talteen ja teen niistä seuraavaan kotiin taulut. No problemo!! Heitin minä yhden pelin ihan roskiinkin. Carcassonne Korttipelin. En halunnut, että kukaan vahingossakaan altistuu kyseiselle pelille. En tosin muistanut, että meidän taloyhtiössä on se yksi roskisdyykkarimummo. Hän on saattanut kyseisen tekeleen "pelastaa". 

No mikäs tämä nyt sitten on?!


Niin ja tilattiinhan me Maijun kanssa vihdoin meidän yhteinen joululahja, Above and Below. Hieman juu kesti, että tätä tuli taas kauppoihin. Tämä tosin saa nyt majailla Maijun kotona, jossa on myös meidän Lord of the Rings The Card Game -läjä, joten ei huolta mahtumisen suhteen. A&B:n jatko-osa Near&Far on ainakin Facebookin perusteella levinnyt maailmalle, ja hieman odottelen jopa innokkaana uutisia, onko se mistään kotoisin. Hieman se kampanjavetoisuus vieroksuttaa, mutta voin mahdollisesti antaa sen anteeksi. Pitää tutkia onko Maijun Carcassonne -kokoelman vieressä tilaa.

Toisaalta, nyt kun tässä katselen tuota meidän pelihyllyä, niin jotenkin se on just hyvä. On kevyttä ja raskasta, fantasiaa ja scifiä, sekä abstrakteja että tähän maailmaan sijoittuvia pelejä. Myönnettäkööt, että työläisenasettelupelit ja tableau-rakennus ovat hieman yliedustettuna, mutta lempparimekaniikkoja kun ovat, niin minkäs teet. Sotapelejä ei ole eikä tule. Tai no, joskus täytyy ehkä antaa mahdollisuus Memoir 44:selle, mieheni kun on lievä maailmansotanörtti. 
Olen oikeastaan aika tyytyväinen niihin peleihin mitä meillä on, jopa niihin mitkä piilotetaan alahyllylle. 

Apina. Ihan muuten vaan.


Säästääkseni tilaa hyllyssä, siis sitä tilaa jota ei ole, hankin tabletille Terra Mysticasta julkaistun äpin. Lainasin hiljattain kyseisen pelin kirjastosta, ja huomasinkin pitäväni siitä. Yllätys sinällään, koska olin jostain syystä päättänyt, että en varmaan välitä kyseisestä pelistä. Välillä hyvä tehdä vastoin omia ennakkoluulojaan. Pelattuani tabletilla jo jokusen pelin, voin todeta olevani Terra Mysticassa keskivertohuono. En ihan huonoin, mutta en kyllä yllä ihan melkein hyväksikään.  Harjoittelua vaatinee siis. Ehkä ei pitäisi joka kerta vaihtaa rotua jolla pelaa, mutta on tavallaan ollut hauska kahlata ne läpi, ja etsiä mahdollisia suosikkeja. Niitä ei muuten vielä ole, mutta nomadeista voin sanoa, että olivat tylsät. Hankin myös puhelimeen Jaipurista tulleen äpin, ja se koukutti hetkeksi melkeimpä liikaakin.  Kyseistä korttipeliä on tullut lätkittyä aika paljon, varsinkin mökillä, mutta kotona se jotenkin aina unohtuu.  Kannattaa tutustua, jos kaksinpelattavat nopeat korttipelit yhtään kiinnostaa. 

Terra Mystica ihan livenä. En muuten voi sietää keltaista väriä, ehkä siksi en halua pelata nomadeilla.


Mitenkä on? Koska itse luovut pelistä? Pyritkö monimuotoiseen kokoelmaan vai juuri omiin lemppareihin? Näitä olisi ihan mielenkiintoista kuulla, varmasti löytyy todella erilaisia mielipiteitä. 

 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Makupaloja.

No nyt on kerrankin monta peliä josta kirjoitella. Tällä kertaa tosin hieman maistiaisina, sillä monen pelin kohdalla pääsin testaamaan vain kaksinpeliä, ja sehän ei tunnetusti aina kerro koko totuutta.
Kirjastosta olen taas päässyt lainailemaan kaikkea jännää, monet melko uusiakin tapauksia. Hienosti ovat Helmet-kirjastot kyllä pysyneet lautapeliaallon harjalla. Helpottaa myös kun asun vastapäätä meidän kirjastoa, joten kynnys ravata siellä joka toinen päivä ei ole kovin kummoinen.

Ensimmäinen uutuus, jonka perään kerkesin jo pitkään kuolata, oli upeaakin upeampi Santorini. Tämä Roxley Gamesin Kickstarttaama uudelleen visiointi Gordon Hamiltonin vuonna 2004 julkaistusta abstraktista pelistä on näyttävä näky pöydällä, mutta ei jää pelkäksi hienoksi paperipainoksi, vaan on oikeasti todella makea pelikokemus. Pelissä pelaajat rakentavat kolmikerroksisia rakennuksia Santorinin saarelle, ja voittaja on se pelaaja, joka saa rakentajansa kipuamaan kolmikerroksisen talon katolle. Jos peli jäisi tähän, niin kuin se alkuperäisessä muodossaan tekikin, ei se nyt niin kovin kummoinen olisi. Tähän uuteen versioon lisättiin jumalakortit, jotka tuovat jokaiselle pelaajalle jonkun erityisvoiman. Tämä erityisvoima voi olla joko vaihtoehtoinen tapa toimia pelin aikana, tai sitten keino voittaa peli jollain muulla keinolla, kuin kapuamalla kolmanteen kerrokseen. Nämä kortit ovat pelin ehdoton suola, enkä suostu pelaamaan ilman niitä.

Duunarit hommissa.

Itse pelaaminen on periaatteessa helppoa. Vuorollasi liikut johonkin viereisestä kahdeksasta ruudusta, ja sitten rakennat palikan tai kupolin johonkin ympärilläsi olevista ruuduista. Nerokasta! Tuntuu ajatuksena aika helpolta, mutta sitten kun ne jumalakortit otetaan mukaan, niin homma ei yhtäkkiä olekaan niin helppoa. Välillä pääsee pelaamaan hyvinkin agressiivisesti, ja joskus taas tuntuu että homma menee pelkäksi puolustuspeliksi. Vaikka kullakin pelaajalla on kaksi rakentajanappulaa, ja pelilauta on vain 5x5 kokoinen ruudukko, kyllä välillä yksi lisäukko olisi nannaa. Yksi peli kestää ehkä kymmenisen minuuttia, joten  tätä voi tahkoa monta peliä putkeen, aina vain kortteja vaihtaen. Ehdottoman vahva suositus Santorinille minulta.

Selene saa rakentaa kupoleja myös maahan, syystä jota on vaikea ymmärtää.


Santorinin jälkeen tyrkkäsin pöydälle Martin Wallacen Via Nebulan, jonka voin myöntää lainanneeni ihan vain söpön kansikuvan takia. Kannen alta paljastuikin hauska ja kevyt perhepeli, joka pääsi todella yllättämään. Space cowboysin julkaisema Via Nebula on tuotantoarvoiltaan superhieno. Pelin puiset komponentit ovat hienoja ja loppuun asti ajateltuja. Esimerkiksi jokaisen pelaajan rakennusmerkit eivät ole pelkästään eriväriset, vaan myös erimuotoiset. Pelissä pelaajien olisi tarkoitus tutkia sumun peittämää maata, ja raivata polkuja sekä rakentaa rakennuksia kyseiseen maahan. Vuorollaan pelaaja saa tehdä kaksi toimintoa, kuudesta vaihtoehdosta. Päämekaniikka on ns. nouki ja kuljeta, joka ei yleensä ole mikään suosikkini, mutta jostain syystä se tässä pelissä se toimii. Aluksi ajattelin, että kaksinpeli ei varmaan tulisi olemaan kovin kummoinen. Pelkäsin sen olevan lähinnä yksin puuhastelua vastakkaisilla rannoilla, mutta nopeasti hiffasinkin, että pääsen muuten helpommalla kun tungen kaverin tekemille reiteille ja säästän aikaa ja toimintoja. Varsinkin jos minun puolella pelilautaa ei sattunut löytymään esim kiveä, mutta kaveri näytti löytäneen sitä vaikka millä mitalla. Resursseja saa yhdellä toiminnolla kuljettaa niin pitkälle, kuin yhtenäistä polkua riittää, joten helposti pääsin käsiksi varantoihin, joita en itse ollut löytänyt. Toki useammalla pelaajalla kilpailu resursseista on varmasti kovempi, mutta ei se kaksinpelikään ollut huono kokemus. Valitettavasti jouduin palauttamaan pelin, ennen kuin pääsin moninpeliä testaamaan, mutta aion kyllä joskus varata Via Nebulan uudelleen. Pienenä nurinana voisin mainita, että pelin kortit ovat hieman liian samanlaisia joten pitkällä tähtäimellä ne voivat tuntua saman toistolta.

Hyvin on jo tönöä pystyssä.
 
Kun pelaaja valmistaa jonkun rakennuksen, saa hän sen kortin itselleen, josta yleensä hyötyy jotenkin. Hän voi saada ilmaisen resurssin, luvan tehdä polkua laittomaan paikkaan, tai joskus ihan vain pisteitä. Peliä pelataan kunnes joku on tehnyt viidennen rakennuksen, mutta peli voitetaan pisteillä. Pelaajalle jääneistä ylimääräisistä resursseista rokotetaan.
Via Nebula oli todella mukava yllätys, ja sellainen peli jonka lisäisin mielelläni kokoelmaani, jos sattuisi joskus sopivaan hintaan tulemaan eteen. Siihen asti tyydyn kuitenkin kirjaston kappaleeseen, jonka toivottavasti pystyn jossain välissä lainaamaan uudelleen. Nyt on muiden vuoro päästä pelaamaan Via Nebulaa.

Eilen pääsin myös kokeilemaan paria uutta tuttavuutta. Maijun kanssa päätimme kokeilla Dream home:a ja Clank!:ia, joista olin molemmista kuullut paljon positiivista, mutta pitihän se nyt itse testata, eikä vain luottaa muiden sanaan. Dream home on suloinen peli, jossa pelaajat rakentavat kukin omaa unelmakotiaan. Jokaisella on pelilautanaan talon runko, ja se pitäisi sitten saada täytettyä huoneilla. On keittiötä, kylppäriä, olkkaria ja autotallia. Sitten toki tietysti pelihuone, sauna ja viinikellari. Huoneet antavat pisteitä kukin hieman eri tavoin, yleensä riippuen siitä minkä kokoisia ne ovat, tai mitä huoneita niiden vieressä on. Keskellä pöytää on yhteinen pelilauta, jolta kukin vuorollaan noukkii kortteja kaksi kerrallaan. Vuorollasi saat aina yhden huoneen ja sen lisäksi joko kattotiiliä, apurin tai vaikka porakoneen. Apureilla ja työvälineillä on yleensä joko kertaluontoinen erikoisapu, tai sitten vaikka pelin loppupisteytykseen vaikuttava etuus.  Saatavilla on myös muita sisustuselementtejä, kuten kissankoppi, poreamme tai näyttäviä tauluja. Näistä yleensä voi saada pari extrapojoa.

Kyllä nyt jokaisessa unelmakodissa pitää olla poreamme. Mieluiten toki kaksi.

Peliä pelataan kunnes jokainen on saanut taloonsa 12 huonetta, ja sitten lasketaan pisteet. Melko simppeliähän tuo on. Pelin aikana tuli heti mieleen, että tämä voisi myydä suomennettunakin, sillä säännöt ovat yksinkertaiset, peli näyttävä ja teema varmasti monen makuun. Voi olla että ne ihan kaikista hardcoreimmat pelaajat näkevät pelin lapsille suunnattuna sen söpön ulkonäön takia, mutta hei söpössä ei ole mitään vikaa! Dream home toimi minusta oikein hyvin kevyenä aloituksena peli-iltaan, ja pystyisin todellakin näkemään tämän monen perheen suosikkina. Vähän jäin ehkä kaipaamaan vaihtelua tai moninaisimpia comboja huoneissa, mutta kenties siinä on paikka lisäosalle. Tällaisena peli menee itselle ehkä siihen filleriosastoon.

Kyllä mulle tuollainen tönö kelpaisi, jos sen mukana tulisi talonmies ja siivooja.

Dream homen jälkeen kaivoimme kassista Clank!:in, joka on pakanrakennuspeli luolaseikkailuteemalla. Omasta hyllystä löytyy jo Thunderstone advance, joka on melko samaa kategoriaa, siinä tosin hieman ärsyttää pelin kesto. Pohdinkin olisiko Clankista TA:n haastajaksi. Kun kaivoin pelin laatikosta esiin, ensimmäisenä hieman ärsytti pelilaudan ulkonäkö.  Jotenkin koen sen melko rumaksi, myöhemmin pelin aikana kai totuin siihen, kun ei se enää pelin jälkeen vaivannut niinkään. Pelissä pelaajien on tarkoitus tunkeutua maanalaisiin luolastoihin varastamaan kultaa ja koruja, vältellen toki luolissa asuvaa lohikäärmettä. Vielä jos tarinaan lisättäisi puolituisia, niin saisi pelintekijät lähettää rojalteja Tolkienin perikunnalle. Pelaajien olisi löydettävä luolasta huikeita artefakteja ja kenties kaikkea muutakin kimaltelevaa, ja paeta ajoissa paikalta, ennen kuin lohikäärmeen raivo kiihtyy ihan sataseen asti. Peliä pelataan siis korteilla, joita pelaajat voivat ostaa vuorollaan. Näin saadaan koko ajan parempia kortteja käteen, jolloin vuorollaan pystyy tekemään kaikenlaista kivaa. Pakanrakennus on tässä pelissä hyvin tuttua domppalaatua, eli jos olet pelannut Dominionia, ei tämä ole sen monimutkaisempi. Paitsi että ainiin, tässähän oli se pelilauta, jota pitäisi myös seurata. Noh, siinä sivussahan se menee ihan mukavasti. Jotenkin olen aina pitänyt tästä konseptista, missä pakanrakennuksella yritetään saavuttaa jotain muutakin kuin vain pisteitä. Samasta syystä pidän esimerkiksi Trainsista megapaljon.

Nämä alkupään kortit ei nyt ihan kauheasti lämmitä mieltä.

Korttien käyttäminen on tosi kivaa, niillä saa paljon aikaan. Mutta sitten aina välillä tulee käteen se ärsyttävä kompurointikortti, joka saa pelaajan rymistelemään tunnelissa äänekkäästi, ja herättää lohikäärmeen huomion. Tarpeeksi kun rymistelee, niin kohta on kuumat oltavat. Välillä nimittäin käy niin, että kun korttimarkettia täytetään, nostetaan esiin kortti, joka aiheuttaa lohikäärmeen hyökkäyksen. Silloin kaikkien mekkalaa pitäneiden pelaajien värisiä kuutioita laitetaan lohikäärmepussukkaan ja nostetaan sieltä aina muutama merkiksi siitä, että keihin tulenlieskat osuvat. Tarpeeksi jos otat osumaa, sinut tyrmätään ja reissussi tyssää siihen. Jotenkin tästä pelistä tuli hauskat lapsuusvibat siitä, kun pelattiin siskolla DungeonQuestiä, jossa piti myös mennä sisään ja tulla ulos aarteen kanssa. Mitään muuta näillä peleillä ei sitten olekaan yhteistä.

Kuvitus Clank!issä on aika perusfantasiaa, mutta siistiä ja hyvännäköistä. Symboliikka on todella selkeää ja siitä annan kyllä plussaa. Markettia selaillessa on helppo erottaa, mitä kustakin kortista saa, eikä niiden selaamiseen siten mene puolta ikuisuutta. Mekaanisesti kortit ovatkin sitten hyvin peruskauraa. Tämähän on tietty selvää, peli on kuin luotu monille lisäosille. Niin kuin nämä pakanrakennuspelit tuppaa aina olemaan. Peliin on jo nyt yksi lisäosa, Sunken treasures, mutta sitä ei kirjastosta vielä löytynyt. Päälimmäisenä itselle jäi Clank!ista ajatus, että tarvitsee ehkä useampia pelaajia, mutta kyllä meillä silti oli ihan mukavaa Maijun kanssa kahdestaankin. Kilpailua ei vain ehkä niin kauheasti ollut. Clank! ei ole mikään uudelleen keksitty pyörä, mutta ei missään nimessä epäonnistunut tekele.

Oli mulla kirjastosta myös Pandemic Iberia ja Tokaidokin lainassa, mutta ne nyt oli aika peruskauraa, palautettiin parin pelikerran jälkeen ne takaisin. Pandemic Iberia on justiinsa sitä, eli Pandemiaa. Pieniä sääntömuunnelmia löytyy, kartta on eri jne, mutta samaltahan se tuntui. Mieheni lempparipeli on edelleen  perus Pandemia, joten hän tykkäsi tästäkin. Itselle oli ihan ok kokemus, mutta en nyt varsinaisesti jäänyt kaipaamaan. Plus että näin epileptikkona en ihan arvostanut korttien hypervärikästä taustaa, joka tuntui laukaisevan kohtauksen millä hetkellä tahansa.  Pelistä löytyvä historiallinen variantti oli toki hauska. Jos sana hauska tarkoittaa pirullista. Siinä nimittäin jokainen tauti käyttäytyy ihan erilailla, ja meillä homma meni ainakin useampaan otteeseen ihan puihin.

Tilanne näyttää nyt niin pahalta, ettei konjakkikaan auta.

Tokaidoa olin vältellyt pitkään, vaikka se onkin Antoine Bauzan peli. Jotenkin vaan sen luonnehdinta zen-pelikokemukseksi tuntui luotaantyöntävältä. Pelissä pelaajat matkustavat Japanin halki pysähtyen syömään, kylpemään ja maalailemaan maisemakuvia joka toisen notkelman kohdalla. Käytännössä peli on settien keräilyä. Jujuna onkin, että pelaajat eivät pääse liikkumaan aina vuoroitellen, vaan viimeisenä jonon päässä oleva liikkuu aina ensin. Joskus on siis mahdollista, että takimmainen liikkuu monta kertaa putkeen, ennen kuin on muiden vuoro. Me kokeiltiin tätä täydellä neljällä pelaajalla, ja en osaa sanoa, onko tästä juuri mihinkään vähemmällä pelaajamäärällä. Meidän peli sijoittua lähelle kahta yöllä, joten juuri siihen mielentilaan peli sopi, mutta seuraavana päivänä mietin, että haluanko pelata sitä enää. Olen kyllä ymmärtänyt, että lisäosat tuovat peliin päätöksentekoa lisää, joten ehkä peli on minulle niillä parempi. Tällaisenaan se on tosissaan vähän liian zen. Jos haluan pelata kevyttä Bauzaa, nappaan pandapeli Takenokon hyllystä mieluummin.
Mutta kaunis peli Tokaido on, sitä ei voi kieltää.

Yoshiyasu tykkää tavata uusia ihmisiä.


Siinä taisi olla kaikki maistiaiset mitä olen tässä pääsiäisen jälkeen kokeillut. Vanhoja suosikkeja on toki tullut pelailtua. Ainakin Splendor, Blokus Trigon, 7 Wonders ja muutamia muita on päässyt peli-iltoina pöydälle. Maijun kanssa pelasimme Agricolaa pitkästä aikaan, sillä se löytyy minun 10x10 -pelihaasteesta tänä vuonna. Kyseinen haaste voi laihasti tällä hetkellä, aika paljon pitäisi kiriä kiinni. Mutta toisaalta osa listani peleistä on melko nopeita kaksinpelejä, joten ei nyt panikoida asian suhteen. Viimeisin peli oli sinällään hauska, että pelasin yllättävän paljon kortteja, jotka usein meinaan unohtaa Agricolassa. Ipadillä itsekseen jos pelaan, valitsen yleensä sen kortittoman perhepelin. Kaksinpelinä Agricola on suht nopea, joten siinä ei se korttien pläräily minua niin haittaa. Ehkäpä pitäisi roudata tämä mukaan peli-iltaan seuraavalla kerralla.

Äiti ja tytär kotihommissa.

Tässä kaikki tällä erää. Nyt en osaa yhtään ennustaa mitä pelejä tulee seuraavaan peli-iltaan, saatika että mitä kirjastosta mahdollisesti tulee lainaan. Kodama ainakin taitaa olla jonossa. Ja tässä on jo hieman suunniteltu sitä top100-listaa, joten sekin pitäisi aloittaa jossain vaiheessa. On muuten ylättävän hankalaa arvostella pelejä paremmuusjärjestykseen, kun on tällainen temperamenttinen ihminen, joka vaihtaa mielipidettään joka toinen päivä.

Mutta tällä mennään.

Muistathan, että Noppapotti löytyy myös Facebookista, jonne postailen myös paljon kuvia blogitekstien välissä.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Pääsiäispupua odotellessa.

Vuoden ensimmäinen neljännes alkaa olla taputeltu. Eletään siitepölyn, katupölyn ja päänsäryn aikaa. Siispä on pelailut olleet vaihtelevaisia, välillä harvakseltaan, välillä sitten taas vähän enemmän jaksamisten mukaan. Monta hienoa pelikokemusta on jo tähän alkuvuoteenkin saatu mahtumaan. Olen myös suunnitellut videosarjaa omasta top-100:sta pelistä, joten ehkäpä tässä kevään aikana rupean väkertämään sellaista.

Pelipöydän puolella yksi eniten peliaikaa saanut peli on ollut Pandemic Legacy. Ostin sen vuosi sitten miehelleni joululahjaksi, ja nyt vasta pääsimme sen kimppuun. Tämähän on monelle jo vanha juttu, mutta lyhykäisesti kerrottuna Pandemic Legacy on Pandemia, jossa peli muuttuu jokaisella pelikerralla jotenkin. Maailmaa pelastetaan taudeilta, niin kuin vanhassa tutussa Pandemiassa, mutta kaikki on ensimmäisen pelin jälkeen aina jotenkin erilaista. Tästä on hieman vaikea kertoa paljoakaan, koska peli perustuu yllätyksiin, joita et halua tietää ennen kuin itse koet ne. Pandemian faneille en voi muuta kuin suositella. Pandemia on mieheni lempipeli, ja ensimmäisten kahden Legacy pelikerran jälkeen hän istui autoon ja totesi, että hänen "lempipelistään tuli juuri kymmenen kertaa parempi".

Tässä kohtaa maailmassa oli vielä asiat hyvin.


Toinen pöytäaikaa rohmunnut peli on Mechs vs. Minions. Tämä peli piti tilata suoraan julkaisijalta Riot Gamesilta. Ai mikä Riot Games? Niinpä! Kyseessä on nimittäin videopelifirma, joka yhtäkkiä pöllähti lautapelimarkkinoille viime syksynä. Kaiken hypetyksen jälkeen kävi kuin kävikin niin, että mekin tilasimme kyseisen pelin hieman ehkä varovaisin mielin. Itse suhtaduin hieman epäluuloisesti aluksi lähinnä jo sen takia, että pelissä on 100 miniatyyriä, ja europelaajana yleensä kartan pelejä joissa miniatyyrejä on paljon. Mutta kun niin moni oli sitä kehunut, jopa siis sellaisia pelaajia, joilla on samanlainen maku kuin minulla. Ja pakkohan se on myöntää, että Mechs vs. Minions on yksi parhaista peleistä viime vuodelta. Sen laatikko on aivan valtava! Meidän kokoelmasta piti myydä 3-4 peliä ihan vain tehdäksemme tilaa sen jättimäiselle laatikolle. Pelissä pelataan mecheinä, jotka taistelevat valtavaa minionlaumaa vastaan. Peli on siis yhteistyötä pelaajien kesken peliä vastaan. Ensimmäinen asia, joka pelistä on pakko sanoa, on kuinka törkeän hienoja kaikki sen komponentit ovat. Pelin hinta oli 75€ plus 5€ postikulut ja uskokaa, että tuossa paketissa on kyllä tavaraa triplasti sen arvon verran. Se etenee tehtävissä, joiden alussa pelaajat avaavat aina yhden tehtäväkuoren kerrallaan, eivätkä siis tiedä mitä tulevissa tehtävissä mahdollisesti tehdään. Peli ei kuitenkaan ole kertakäyttöinen, sillä mitään osia ei tuhota tai heitetä pois. Toisin kuin esim Pandemic Legacyssa.

Mitäköhän seuraava tehtävä sisältää?

Pelin päämekaniikkana on hauska ohjelmointi, jossa pelaajat pelaavat korttejaan omalle laudalleen, ja sitten toteuttavat korttien toiminnot jonossa. Tästä voi toki seurata hauskoja tilanteita, joissa kaveri sattuikin tielle tai muuta vastaavaa. Pelaajan ottaessa vahinkoa, sattuu myös milloin mitäkin, ja joskus jopa mechit voivat vaurioitua pysyvästi, jollei niitä korjaa välillä. Vauriokortit pelataan toimintokorttien päälle, joten ne vaikeuttavat ohjelmointia. Peli on helppo oppia, sillä säänöt esitellään pikkuhiljaa tehtävä kerrallaan. Ei siis kannata säikähtää kaikkea sitä tavaraa mikä laatikosta löytyy. Pelin insertit on tehty juuri tätä peliä varten, joten tavaroiden poislaitto on myös melko vaivatonta, kun jokaiselle tavaralle on oma paikkansa, eikä niitä tarvitse vain heittää lojumaan laatikossa vapaina.

Iso Ikea-kassi toimii muuten hyvin Minionsin kuljettamiseen.

Pakko myöntää, että minulla ei ole kuin hyvää sanottavaa Mehcs vs. minionsista. Jokainen pelikerta on ollut hauska ja jättänyt tunteen, että lisää tätä kiitos! Huvittavinta on, että en edes ole mikään järjettömän suuri ohjelmointipelien ystävä, mutta tässä pelissä se on yksinkertaisesti hauskaa.
Kannatti ehdottomasti ottaa riski ja tilata se, vielä kun sitä oli saatavilla. Peli on tällä hetkellä loppu, mutta seuraava aalto pelejä tulee arviolta heinäkuussa.

Joku näyttäisi olevan pienessä pulassa.


Ollaan me kyllä pelailtu vanhoja tuttujakin. Power Grid on päässyt anoppilassa pöydälle, omatekemieni nappuloiden kera. Erehdyttiin jopa kokeilemaan Power gridin korttipeliversiota, joka oli karmea kokemus. Ei sitä enää kiitos. Mutta peruspeliä pelaan toki mielelläni. Anoppilassa on muutenkin tullut pelailtua kaikkea kivaa, muun muassa Castles of Mad King Ludwig on päässyt pöydälle pariinkin otteeseen. Onni on anoppi, joka on melkein yhtä pelihullu kuin me!

Omakehu haisee, mutta vitsit mä fanitan näitä mun nappuloita!


Raskaammalta peliosastolta kokeiluun pääsi Trickerion: Legends of Illusion. BoardGameGeek antaa tälle pelille 4.02/5 painoasteikolla, joten ei ihan Carcassonnesta ole kyse. Yllätyin kuitenkin pelatessa Trickerionia, että ei se tuntunut kyllä niin monimutkaiselta ja raskaalta.  Pelissä pelataan taikureita, jotka opettelevat uusia taikatemppuja ja esittävät niitä teatteriyleisölle. Tarkoituksena kerätä mahdollisimman paljon mainetta ja mammonaa. Monimutkaisen pelistä tekee toki hirveä määrä erilaisia symboleja, mutta kun ne on sisäistänyt, peli kuitenkin soljuu hyvin. Myönnän, että pelin erilainen teema vetoaa minuun, joten ehkä siksi koin sen mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Suurin osa pelistä on työläisenasettelua, jossa on toki omat kikkansa, kun jokainen työläinen kykenee tekemään eri määrän työtehtäviä.

Salaperäinen Punainen Lootus suunnitelemassa esityksiään.


Sälää Trickerionissa tulee aivan tajuton määrä, joten ymmärrän, että se jo karkoittaa osan pelaajista. Kiitosta täytyy kyllä antaa upeasta kuvituksesta, joka todellakin tuo mieleen 1900-luvun alkupuolen ja The Illusionist -elokuvan. Pelissä tulee mukana Dark alley -lisäosa, mutta en ole sillä vielä kerennyt pelata. Peli oli minulla kirjastosta lainassa, enkä voinut sitä enää uusia, joten oli pakko palauttaa se välillä ja pistää uudelleen varaukseen. Hinku pelata lisää kuitenkin jäi. Täytyy taas ylistää meidän Helmet-kirjastoja pelivalikoimasta, joka kasvaa ja kehittyy hienoa tahtia.

Sanoinko jo, että Trickerionissa on paljon tavaraa? Tässä ei edes vielä kaikki.


Pelihyllymme on myös vihdoin saanut monta kuukautta sitten varaamani Great Western Trailin. Tuo Alexander Pfisterin uusin tekele oli minulle pakko-ostos, johon säästin rahatkin pikkuiseen purnukkaan. Ja sitten se myytiin loppuun. Noh, loppu hyvin kaikki hyvin, sain vihdoin oman kappaleen. Vielä en ole kerennyt sitä tosin pelaamaan, mutta kerkesin fimoilemaan siskontyttö-Ainon kanssa siihen vaihtoehtoiset cowboy- ja junanappulat. Tärkeimmät asiat ensin. Kortteja suojittaessa tuli kyllä kova hinku päästä pelaamaan, on se vaan niin hienon näköinen. Saa nähdä onko siitä Mombasan haastajaksi suosikki-Pfisterinäni.

Let's get to business!


Samaan aikaan hyllyymme eksyi myös (VIHDOIN) Deuksen lisäosa Egypt. Tätäkin tuli jonkun aikaa odoteltua, mutta nyt se on täällä. Deus on yksi suosikkipeleistäni, joten Deus Egypt oli itsestäänselvä hankinta. Nyt jos vain tämä päänsärkyily helpottaisi ja pääsisi sääntöjen lukumoodiin. Meillä kun se olen aina minä, joka lukee säännöt. Kirjastosta pitäisi myös tulla kaikkea kivaa, kuten esim. Santorini, Inis, Oceanos, Clank! jne. Odotan siis kevättä hyvällä mielellä. Mutta yksi asia kerrallaan. Seuraavaksi aion hypätä Great Western Trailin kimppuun!

maanantai 13. helmikuuta 2017

Jäi Mombasaan vain päivä elämää, ja elämään nyt Mombasa vain jää.

Tarkoituksenani oli kirjoittaa seuraavaksi joko Pandemic Legacysta tai Mechs vs. Minionsista, sillä niitä on tullut pelattua eniten tässä lähiaikoina, mutta Todellisuuspaon Annika pyysi juttua Mombasasta, joten sillä mennään nyt! Miten onkin päässyt käymään niin, että en ole tätä suosikkia maininnut täällä kuin ohimennen? On aika korjata tämä vääryys.

INFOBOKSI:
Suunnittelija: Alexander Pfister
Julkaisija: Pegasus spiele, eggertspiele yms.
Julkaisuvuosi. 2015
Pelaajamäärä: 2-4
Ikäsuositus: 12+
Pelin kesto: 75-150min
Kuvitus: Klemens Franz & Andreas Resch
Kieli: Saksa ja englanti



Vuonna 2011 Alexander Pfister osallistui Hippodice autorenwettbeverb -kilpailuun Afrika 1830 -nimeä kantaneella pelillä, ja voitti koko kisan. Vuonna 2015 kyseinen peli oli muuttanut nimensä Mombasaksi ja sitä oli kehitelty pidemmälle, tuloksena hieman raskaamman tason peliharrastajien peli.
Mombasassa pelaajien on tarkoitus tienata mahdollisimman paljon rahaa hankkimalla neljän eri yhtiön osakkeita, ja laajentaa näiden vaikutusvaltaa siirtomaa-ajan Afrikassa. Myös timanttikaivosbisnes käy kuumana.


Peliauta alkuasetteluiden jälkeen.


Jokaisella pelaajalla on oma pieni pelilautansa, joka toimii osin myös pisteiden laskurina. Pelilaudan vasemmassa reunassa on pelaajan timanttikaivos, oikeassa reunassa kirjanpitoalue. Sen ylä- ja alareunassa on paikat viidelle kortille, joista pelaajalla on pelin alussa kolme keskimmäistä käytössä. Reunimmaiset paikat saa mahdollisesti käyttöönsä pelin edetessä. Pelin seitsemän kierrosta alkavat kaikki sillä, että kukin pelaajista valitsevat kädestään kortit kyseiselle kierrokselle. Alussa kortteja voi valita kolme. Korteissa voi olla joko resursseja, kirjanpitäjä tai timanttimyyjä, tai mahdollisuus yhtiöiden laajentamiseen. Jokainen pelaaja saa pelin alkuasetteluissa laatan, joka kertoo mitkä kolme korttia hänen täytyy ottaa aluksi pois kädestään, ja minkä firman osakkeita hänellä on alussa. Näin jokaisen peli alkaa hieman eri sävyisenä.
Kädestä poistetut kortit laitetaan pelaajan oman laudan yläpuolella oleviin kolmeen keskimmäiseen paikkaan. Nämä ovat ns. lepopakat, jotka toimivat kuin poistopakat, mutta niistä saa kerrallaan vain yhden pinon takaisin kierroksen lopussa.


Violetin pelaajan pelilauta ja kortteja.


Mombasassa korttien pelaaminen onkin yksi pelin mielenkiintoisimmista mekaniikoista. Se, mihin lokerikkoon kortin laitat, vaikuttaa mihin pinoon kortti kierroksen päätyttyä joutuu, joka taasen vaikuttaa siihen milloin saat kortin takaisin käteen. On pelaajan valinta, haluaako hän yhteen pinon kaikki kahvikortit, jotta jollain kierroksella hänellä on paljon kyseistä resurssia saatavilla, vai haluaako hän kenties mahdollisimman monipuoliset pinot, jolloin valinnan varaa on enemmän. Kun pelaajat ovat valinneet kortit, ne paljastetaan yhtäaikaa, ja peli etenee aloittajasta lähtien vuoron perään, kunnes kaikki pelaajat ovat passanneet ja päättäneet vuoronsa valitsemalla yhden lepopinoista käteensä, ja poistamalla kierroksella pelatut kortit vastaaviin lepopinoihin.

Esimerkkejä aloituskorteista.


Mitä niillä korteilla sitten saa tehdä? Resurssikorteilla voi ostaa lisää parempia kortteja keskellä olevan ison pelilaudan marketista. Yhdellä kertaa voi käyttää vain yhden tyyppistä resurssia. Pelaaja voi myös ostaa resursseilla osakkeita. Laajennuskorteilla pelaaja levittää valitsemaansa yhtiötä pelilaudan kartalla. Tämä on myös kelpo tapa ansaita bonuksia, kuten osakkeita, kirjanpitopisteitä tai vaikka timantteja kaivoksista. Yhdellä alueella voi olla vain yhden puljun kauppa-asema.  Laajentaessasi alueelle, jossa on jo jonkun toisen yhtiön asema, saat poistaa vanhan ja laittaa valitsemasi yhtiön sen tilalle. Kauppa-asemat pitää kuitenkin asettaa aina saman firman toisten kauppa-asemien kanssa viereisiin ruutuihin, eikä pomppia siellä täällä karttaa.
Timanttikauppias-kortilla laajennat kaivosbisnestäsi omalla pelilaudallasi ja ansaitset siinä sivussa pari puntaa. Kirjanpitäjä-kortti onkin hieman monimutkaisempi. Jokaisella pelaajalla on omalla laudallaan kirjanpitorata, johon pelaaja kerää kirjoja mm. laajentamalla yhtiöitä kartalla. Jokainen kirja on jaettu kahteen osaan: ehtoihin ja palkkioon. Ehdoissa kerrotaan mitä pelaajalla pitää olla aktiivisena pelialueellaan, eli valituissa korteissaan sillä kierroksella, kun hän pelaa kirjanpitäjän. Mikäli ehdot täyttyvät saa pelaaja siirtää kirjanpitomerkkiään niin pitkälle kirjoissa, kuin ehdot täyttyvät. Maksamalla kaksi puntaa kirjanpitovuoron alussa, on mahdollista kääntää kirja kuvapuoli alaspäin, jolloin sen ehdot täyttyvät automaattisesti. Palkinnon pelaaja saa viimeisestä kirjasta, jolle hän merkkinsä asettaa sillä vuorolla. Sen jälkeen pelaaja saa muutaman kirjanpitopisteen, joilla hankkia joko lisää kirjoja, tai vaihtaa pisteet suoraan rahaksi.

Esimerkki vihreän pelaajan aloitustilanteesta.


Mutta ei tässä vielä kaikki. Korttitoimintojen lisäksi pelaajalla on myös muutama pelaajien lukumäärästä riippuva työläinen, joilla voi myös tehdä toimintoja isolla pelilaudalla. Työläisiä pelattaessa ajoitus on avainsana. Jotkut toiminnot pystyy tekemään vain jos pelaajalla on jotain vaadittua resurssia pelaajista eniten kyseisellä vuorolla korteissaan. Myös tasapeli hyväksytään. Näillä  resursseja vaativilla toiminnoilla pelaajat saavat osakkeita, resurssien lukumäärästä riippuen. Huomioitavaa on, että kyseiset resurssit eivät kulu tähän toimintoon, ne on vain oltava aktiivisina, joten niitä voi myöhemmin käyttää vaikka korttien ostamiseen. Työläistoiminnoissa on myös maksullisia toimintoja, näillä pelaaja saa rahaa vastaan varata seuraavalle kierrokselle bonuskortin, joka ei vie korttipaikkaa. Täten pelaaja saa yhden toiminnon enemmän kyseiselle kierrokselle.
Lopuksi työläisillä on mahdollisuus hankkia aloitusoikeus seuraavalle kierrokselle, kortin ostaminen rahalla resurssien sijaan ja heikon kortin myyminen rahaksi. Jokaisen työläistoiminnon voi valita vain kerran kierroksella, joten ajoitus on näissä hyvin tärkeä. Myös joidenkin yhtiöiden osakelaudoilla on työläistoimintoruutuja, jotka pelaaja saa auki kasvattamalla osakkeittensa määrää tiettyyn pisteeseen asti.

Työläisen asettelupaikat pelilaudalla.


Mombasa on kiehtova peli, jossa on paljon tekemistä. Jokainen yhtiö toimii hieman erilailla, niistä voi hyötyä jotenkin pelin aikana, mutta toisaalta pelaajan edetessä tiettyyn pisteeseen asti, joutuu hän maksamaan edetäkseen. Jokaisen yhtiön lauta on kaksipuoleinen, joten jokainen peli on hieman erilainen riippuen siitä, millä lautayhdistelmällä pelataan. Pelkillä osakkeilla on vaikea pärjätä, siksi myös timanttikaivos ja kirjanpito on tärkeässä roolissa, joskin painottaminen johonkin voi olla suotuisaa. Pelissä oleva pakanrakennus on virkistävän erilainen ja mukava lisä peliin. Yleensä en Klemens Franzin töistä aina hirveästi välitä, mutta Mombasan ulkonäkö on siisti ja selkeä ja sen hillitty väriskaala sopii kyseiseen peliin. Vaikka pelilaudalla on paljon tavaraa ja erilaisia kuvakkeita, on se silti helppo lukea ja yleisilme on siisti. Korttien symbolit ovat selkeitä ja yksiselitteisiä, joten sääntökirjaa ei tarvitse selailla alituiseen. Muutenkin, vaikka Mombasa on melko raskas peli, on sen säännöt helppo oppia yhden pelikerran jälkeen. Peli on myös kielivapaa, joten jos vain löytyy joku lukemaan säännöt, ei muuten englannin- tai saksankielen osaaminen ole vaatimus. Myös mieheni, joka ei aina näistä raskaista europeleistä juurikaan innostu, suostuu pelamaan Mombasaa mielellään. Niin hyvä peli se on.

Kirjanpitorata melko aluillaan.


Mombasa ei myöskään tunnu pelkästään yksinpeluulta, sillä toimintojen ajoittaminen on monesti muiden pelaajien tekemisistä kiinni. Jos pelaan nämä banaanit nyt, niin Jaakolla on yhtäkkiä eniten banaaneja ja siten hän pääsee pelilaudalla toimintoon joka vaatii eniten banaaneja. Mutta onko Jaakko edes ajatellut kyseistä toimintoa? Ja Liisa on selkeästi panostanut Cape Townin osakkeisiin, joten taidanpa vallata tästä muutaman Cape Townin alueen Cairon kauppa-asemilla, jotka ovat taas itselleni suotuisammat. Mistään take that:istä ei pelissä kyllä ole kysymys.
Jonkun verran nurinaa olen kuullut ihmisiltä siitä, että kirjanpito strategiana olisi heikompi kuin muut, mutta olen tästä hieman eri mieltä. Se on ehkä hieman vaikeampi toteuttaa, koska se vaatii tarkkaa suunnittelua ja kirjojen kombottamista sekä malttia, mutta onnistuessaan pelaaja kykenee tekemään pitkiäkin harppauksia kirjaradalla. Tähän ongelmaan kohdistuen julkaistiin minilisäosa Cooked books, mutta itsellä ei ole siitä kokemusta.

Esimerkit kahden yrityksen osakelaudoista, kummassakin erilainen toiminto saatavilla.

Kun seitsemän kierrosta on pelattu loppuun, pelaaja laskee yhteen rahat, osakkeidensa arvot jokaisesta neljästä yhtiöstä, timanttikaivoksensa sekä kirjanpitoratansa pisteet. Tämän jälkeen voittaja on selvillä. Vaikka peli on hieman pidemmän puoleinen, varsinkin useammalla pelaajalla, tuntuu seitsemän kierrosta menevän nopeasti. Viimeisellä kierroksella jää tunne, että voi kun olisi vielä yksi kierros tehdä sitä ja tätä. Yleensä en pidä sanasta elegantti, kun puhutaan peleistä, mutta Mombasan kohdalla juuri se sana tulee mieleen. Säännöt ja mekaniikat sopivat mainiosti yhteen muodostaen pelikokemuksen, joka on yhtäaikaa aivonystyröitä hierova että hauska. Ainakin minun mielestäni.