Makupaloja.

No nyt on kerrankin monta peliä josta kirjoitella. Tällä kertaa tosin hieman maistiaisina, sillä monen pelin kohdalla pääsin testaamaan vain kaksinpeliä, ja sehän ei tunnetusti aina kerro koko totuutta.
Kirjastosta olen taas päässyt lainailemaan kaikkea jännää, monet melko uusiakin tapauksia. Hienosti ovat Helmet-kirjastot kyllä pysyneet lautapeliaallon harjalla. Helpottaa myös kun asun vastapäätä meidän kirjastoa, joten kynnys ravata siellä joka toinen päivä ei ole kovin kummoinen.

Ensimmäinen uutuus, jonka perään kerkesin jo pitkään kuolata, oli upeaakin upeampi Santorini. Tämä Roxley Gamesin Kickstarttaama uudelleen visiointi Gordon Hamiltonin vuonna 2004 julkaistusta abstraktista pelistä on näyttävä näky pöydällä, mutta ei jää pelkäksi hienoksi paperipainoksi, vaan on oikeasti todella makea pelikokemus. Pelissä pelaajat rakentavat kolmikerroksisia rakennuksia Santorinin saarelle, ja voittaja on se pelaaja, joka saa rakentajansa kipuamaan kolmikerroksisen talon katolle. Jos peli jäisi tähän, niin kuin se alkuperäisessä muodossaan tekikin, ei se nyt niin kovin kummoinen olisi. Tähän uuteen versioon lisättiin jumalakortit, jotka tuovat jokaiselle pelaajalle jonkun erityisvoiman. Tämä erityisvoima voi olla joko vaihtoehtoinen tapa toimia pelin aikana, tai sitten keino voittaa peli jollain muulla keinolla, kuin kapuamalla kolmanteen kerrokseen. Nämä kortit ovat pelin ehdoton suola, enkä suostu pelaamaan ilman niitä.

Duunarit hommissa.

Itse pelaaminen on periaatteessa helppoa. Vuorollasi liikut johonkin viereisestä kahdeksasta ruudusta, ja sitten rakennat palikan tai kupolin johonkin ympärilläsi olevista ruuduista. Nerokasta! Tuntuu ajatuksena aika helpolta, mutta sitten kun ne jumalakortit otetaan mukaan, niin homma ei yhtäkkiä olekaan niin helppoa. Välillä pääsee pelaamaan hyvinkin agressiivisesti, ja joskus taas tuntuu että homma menee pelkäksi puolustuspeliksi. Vaikka kullakin pelaajalla on kaksi rakentajanappulaa, ja pelilauta on vain 5x5 kokoinen ruudukko, kyllä välillä yksi lisäukko olisi nannaa. Yksi peli kestää ehkä kymmenisen minuuttia, joten  tätä voi tahkoa monta peliä putkeen, aina vain kortteja vaihtaen. Ehdottoman vahva suositus Santorinille minulta.

Selene saa rakentaa kupoleja myös maahan, syystä jota on vaikea ymmärtää.

Santorinin jälkeen tyrkkäsin pöydälle Martin Wallacen Via Nebulan, jonka voin myöntää lainanneeni ihan vain söpön kansikuvan takia. Kannen alta paljastuikin hauska ja kevyt perhepeli, joka pääsi todella yllättämään. Space cowboysin julkaisema Via Nebula on tuotantoarvoiltaan superhieno. Pelin puiset komponentit ovat hienoja ja loppuun asti ajateltuja. Esimerkiksi jokaisen pelaajan rakennusmerkit eivät ole pelkästään eriväriset, vaan myös erimuotoiset. Pelissä pelaajien olisi tarkoitus tutkia sumun peittämää maata, ja raivata polkuja sekä rakentaa rakennuksia kyseiseen maahan. Vuorollaan pelaaja saa tehdä kaksi toimintoa, kuudesta vaihtoehdosta. Päämekaniikka on ns. nouki ja kuljeta, joka ei yleensä ole mikään suosikkini, mutta jostain syystä se tässä pelissä se toimii. Aluksi ajattelin, että kaksinpeli ei varmaan tulisi olemaan kovin kummoinen. Pelkäsin sen olevan lähinnä yksin puuhastelua vastakkaisilla rannoilla, mutta nopeasti hiffasinkin, että pääsen muuten helpommalla kun tungen kaverin tekemille reiteille ja säästän aikaa ja toimintoja. Varsinkin jos minun puolella pelilautaa ei sattunut löytymään esim kiveä, mutta kaveri näytti löytäneen sitä vaikka millä mitalla. Resursseja saa yhdellä toiminnolla kuljettaa niin pitkälle, kuin yhtenäistä polkua riittää, joten helposti pääsin käsiksi varantoihin, joita en itse ollut löytänyt. Toki useammalla pelaajalla kilpailu resursseista on varmasti kovempi, mutta ei se kaksinpelikään ollut huono kokemus. Valitettavasti jouduin palauttamaan pelin, ennen kuin pääsin moninpeliä testaamaan, mutta aion kyllä joskus varata Via Nebulan uudelleen. Pienenä nurinana voisin mainita, että pelin kortit ovat hieman liian samanlaisia joten pitkällä tähtäimellä ne voivat tuntua saman toistolta.

Hyvin on jo tönöä pystyssä.

 
Kun pelaaja valmistaa jonkun rakennuksen, saa hän sen kortin itselleen, josta yleensä hyötyy jotenkin. Hän voi saada ilmaisen resurssin, luvan tehdä polkua laittomaan paikkaan, tai joskus ihan vain pisteitä. Peliä pelataan kunnes joku on tehnyt viidennen rakennuksen, mutta peli voitetaan pisteillä. Pelaajalle jääneistä ylimääräisistä resursseista rokotetaan.
Via Nebula oli todella mukava yllätys, ja sellainen peli jonka lisäisin mielelläni kokoelmaani, jos sattuisi joskus sopivaan hintaan tulemaan eteen. Siihen asti tyydyn kuitenkin kirjaston kappaleeseen, jonka toivottavasti pystyn jossain välissä lainaamaan uudelleen. Nyt on muiden vuoro päästä pelaamaan Via Nebulaa.

Eilen pääsin myös kokeilemaan paria uutta tuttavuutta. Maijun kanssa päätimme kokeilla Dream home:a ja Clank!:ia, joista olin molemmista kuullut paljon positiivista, mutta pitihän se nyt itse testata, eikä vain luottaa muiden sanaan. Dream home on suloinen peli, jossa pelaajat rakentavat kukin omaa unelmakotiaan. Jokaisella on pelilautanaan talon runko, ja se pitäisi sitten saada täytettyä huoneilla. On keittiötä, kylppäriä, olkkaria ja autotallia. Sitten toki tietysti pelihuone, sauna ja viinikellari. Huoneet antavat pisteitä kukin hieman eri tavoin, yleensä riippuen siitä minkä kokoisia ne ovat, tai mitä huoneita niiden vieressä on. Keskellä pöytää on yhteinen pelilauta, jolta kukin vuorollaan noukkii kortteja kaksi kerrallaan. Vuorollasi saat aina yhden huoneen ja sen lisäksi joko kattotiiliä, apurin tai vaikka porakoneen. Apureilla ja työvälineillä on yleensä joko kertaluontoinen erikoisapu, tai sitten vaikka pelin loppupisteytykseen vaikuttava etuus.  Saatavilla on myös muita sisustuselementtejä, kuten kissankoppi, poreamme tai näyttäviä tauluja. Näistä yleensä voi saada pari extrapojoa.

Kyllä nyt jokaisessa unelmakodissa pitää olla poreamme. Mieluiten toki kaksi.

Peliä pelataan kunnes jokainen on saanut taloonsa 12 huonetta, ja sitten lasketaan pisteet. Melko simppeliähän tuo on. Pelin aikana tuli heti mieleen, että tämä voisi myydä suomennettunakin, sillä säännöt ovat yksinkertaiset, peli näyttävä ja teema varmasti monen makuun. Voi olla että ne ihan kaikista hardcoreimmat pelaajat näkevät pelin lapsille suunnattuna sen söpön ulkonäön takia, mutta hei söpössä ei ole mitään vikaa! Dream home toimi minusta oikein hyvin kevyenä aloituksena peli-iltaan, ja pystyisin todellakin näkemään tämän monen perheen suosikkina. Vähän jäin ehkä kaipaamaan vaihtelua tai moninaisimpia comboja huoneissa, mutta kenties siinä on paikka lisäosalle. Tällaisena peli menee itselle ehkä siihen filleriosastoon.

Kyllä mulle tuollainen tönö kelpaisi, jos sen mukana tulisi talonmies ja siivooja.

Dream homen jälkeen kaivoimme kassista Clank!:in, joka on pakanrakennuspeli luolaseikkailuteemalla. Omasta hyllystä löytyy jo Thunderstone advance, joka on melko samaa kategoriaa, siinä tosin hieman ärsyttää pelin kesto. Pohdinkin olisiko Clankista TA:n haastajaksi. Kun kaivoin pelin laatikosta esiin, ensimmäisenä hieman ärsytti pelilaudan ulkonäkö.  Jotenkin koen sen melko rumaksi, myöhemmin pelin aikana kai totuin siihen, kun ei se enää pelin jälkeen vaivannut niinkään. Pelissä pelaajien on tarkoitus tunkeutua maanalaisiin luolastoihin varastamaan kultaa ja koruja, vältellen toki luolissa asuvaa lohikäärmettä. Vielä jos tarinaan lisättäisi puolituisia, niin saisi pelintekijät lähettää rojalteja Tolkienin perikunnalle. Pelaajien olisi löydettävä luolasta huikeita artefakteja ja kenties kaikkea muutakin kimaltelevaa, ja paeta ajoissa paikalta, ennen kuin lohikäärmeen raivo kiihtyy ihan sataseen asti. Peliä pelataan siis korteilla, joita pelaajat voivat ostaa vuorollaan. Näin saadaan koko ajan parempia kortteja käteen, jolloin vuorollaan pystyy tekemään kaikenlaista kivaa. Pakanrakennus on tässä pelissä hyvin tuttua domppalaatua, eli jos olet pelannut Dominionia, ei tämä ole sen monimutkaisempi. Paitsi että ainiin, tässähän oli se pelilauta, jota pitäisi myös seurata. Noh, siinä sivussahan se menee ihan mukavasti. Jotenkin olen aina pitänyt tästä konseptista, missä pakanrakennuksella yritetään saavuttaa jotain muutakin kuin vain pisteitä. Samasta syystä pidän esimerkiksi Trainsista megapaljon.

Nämä alkupään kortit ei nyt ihan kauheasti lämmitä mieltä.

Korttien käyttäminen on tosi kivaa, niillä saa paljon aikaan. Mutta sitten aina välillä tulee käteen se ärsyttävä kompurointikortti, joka saa pelaajan rymistelemään tunnelissa äänekkäästi, ja herättää lohikäärmeen huomion. Tarpeeksi kun rymistelee, niin kohta on kuumat oltavat. Välillä nimittäin käy niin, että kun korttimarkettia täytetään, nostetaan esiin kortti, joka aiheuttaa lohikäärmeen hyökkäyksen. Silloin kaikkien mekkalaa pitäneiden pelaajien värisiä kuutioita laitetaan lohikäärmepussukkaan ja nostetaan sieltä aina muutama merkiksi siitä, että keihin tulenlieskat osuvat. Tarpeeksi jos otat osumaa, sinut tyrmätään ja reissussi tyssää siihen. Jotenkin tästä pelistä tuli hauskat lapsuusvibat siitä, kun pelattiin siskolla DungeonQuestiä, jossa piti myös mennä sisään ja tulla ulos aarteen kanssa. Mitään muuta näillä peleillä ei sitten olekaan yhteistä.

Kuvitus Clank!issä on aika perusfantasiaa, mutta siistiä ja hyvännäköistä. Symboliikka on todella selkeää ja siitä annan kyllä plussaa. Markettia selaillessa on helppo erottaa, mitä kustakin kortista saa, eikä niiden selaamiseen siten mene puolta ikuisuutta. Mekaanisesti kortit ovatkin sitten hyvin peruskauraa. Tämähän on tietty selvää, peli on kuin luotu monille lisäosille. Niin kuin nämä pakanrakennuspelit tuppaa aina olemaan. Peliin on jo nyt yksi lisäosa, Sunken treasures, mutta sitä ei kirjastosta vielä löytynyt. Päälimmäisenä itselle jäi Clank!ista ajatus, että tarvitsee ehkä useampia pelaajia, mutta kyllä meillä silti oli ihan mukavaa Maijun kanssa kahdestaankin. Kilpailua ei vain ehkä niin kauheasti ollut. Clank! ei ole mikään uudelleen keksitty pyörä, mutta ei missään nimessä epäonnistunut tekele.

Oli mulla kirjastosta myös Pandemic Iberia ja Tokaidokin lainassa, mutta ne nyt oli aika peruskauraa, palautettiin parin pelikerran jälkeen ne takaisin. Pandemic Iberia on justiinsa sitä, eli Pandemiaa. Pieniä sääntömuunnelmia löytyy, kartta on eri jne, mutta samaltahan se tuntui. Mieheni lempparipeli on edelleen  perus Pandemia, joten hän tykkäsi tästäkin. Itselle oli ihan ok kokemus, mutta en nyt varsinaisesti jäänyt kaipaamaan. Plus että näin epileptikkona en ihan arvostanut korttien hypervärikästä taustaa, joka tuntui laukaisevan kohtauksen millä hetkellä tahansa.  Pelistä löytyvä historiallinen variantti oli toki hauska. Jos sana hauska tarkoittaa pirullista. Siinä nimittäin jokainen tauti käyttäytyy ihan erilailla, ja meillä homma meni ainakin useampaan otteeseen ihan puihin.

Tilanne näyttää nyt niin pahalta, ettei konjakkikaan auta.

Tokaidoa olin vältellyt pitkään, vaikka se onkin Antoine Bauzan peli. Jotenkin vaan sen luonnehdinta zen-pelikokemukseksi tuntui luotaantyöntävältä. Pelissä pelaajat matkustavat Japanin halki pysähtyen syömään, kylpemään ja maalailemaan maisemakuvia joka toisen notkelman kohdalla. Käytännössä peli on settien keräilyä. Jujuna onkin, että pelaajat eivät pääse liikkumaan aina vuoroitellen, vaan viimeisenä jonon päässä oleva liikkuu aina ensin. Joskus on siis mahdollista, että takimmainen liikkuu monta kertaa putkeen, ennen kuin on muiden vuoro. Me kokeiltiin tätä täydellä neljällä pelaajalla, ja en osaa sanoa, onko tästä juuri mihinkään vähemmällä pelaajamäärällä. Meidän peli sijoittua lähelle kahta yöllä, joten juuri siihen mielentilaan peli sopi, mutta seuraavana päivänä mietin, että haluanko pelata sitä enää. Olen kyllä ymmärtänyt, että lisäosat tuovat peliin päätöksentekoa lisää, joten ehkä peli on minulle niillä parempi. Tällaisenaan se on tosissaan vähän liian zen. Jos haluan pelata kevyttä Bauzaa, nappaan pandapeli Takenokon hyllystä mieluummin.
Mutta kaunis peli Tokaido on, sitä ei voi kieltää.

Yoshiyasu tykkää tavata uusia ihmisiä.

Siinä taisi olla kaikki maistiaiset mitä olen tässä pääsiäisen jälkeen kokeillut. Vanhoja suosikkeja on toki tullut pelailtua. Ainakin Splendor, Blokus Trigon, 7 Wonders ja muutamia muita on päässyt peli-iltoina pöydälle. Maijun kanssa pelasimme Agricolaa pitkästä aikaan, sillä se löytyy minun 10x10 -pelihaasteesta tänä vuonna. Kyseinen haaste voi laihasti tällä hetkellä, aika paljon pitäisi kiriä kiinni. Mutta toisaalta osa listani peleistä on melko nopeita kaksinpelejä, joten ei nyt panikoida asian suhteen. Viimeisin peli oli sinällään hauska, että pelasin yllättävän paljon kortteja, jotka usein meinaan unohtaa Agricolassa. Ipadillä itsekseen jos pelaan, valitsen yleensä sen kortittoman perhepelin. Kaksinpelinä Agricola on suht nopea, joten siinä ei se korttien pläräily minua niin haittaa. Ehkäpä pitäisi roudata tämä mukaan peli-iltaan seuraavalla kerralla.

Äiti ja tytär kotihommissa.

Tässä kaikki tällä erää. Nyt en osaa yhtään ennustaa mitä pelejä tulee seuraavaan peli-iltaan, saatika että mitä kirjastosta mahdollisesti tulee lainaan. Kodama ainakin taitaa olla jonossa. Ja tässä on jo hieman suunniteltu sitä top100-listaa, joten sekin pitäisi aloittaa jossain vaiheessa. On muuten ylättävän hankalaa arvostella pelejä paremmuusjärjestykseen, kun on tällainen temperamenttinen ihminen, joka vaihtaa mielipidettään joka toinen päivä.

Mutta tällä mennään.

Muistathan, että Noppapotti löytyy myös Facebookista, jonne postailen myös paljon kuvia blogitekstien välissä.