keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Hukkuako veteen, hautautuako hiekkaan vai nappaisiko possulenssun?

Pelattiin tällä viikolla Matt Leacockin Kadonnutta kaupunkia, ja tulipa mieleeni hieman vertailla herra Leacockin kolmea sisaruspeliä keskenään. Kyseiset pelit ovat siis Kadonneen kaupungin lisäksi Salaisuuksien saari ja Pandemia. Kaikki kolme ovat yhteistyöpelejä ja jakavat muutamia pelimekaniikkoja keskenään. Näistä kaksi ensiksi mainittua ovat oikeastaan toisilleen jatkoa tarinallisesti.

Yhteistyöpelit ovat nykyään kovassa suosiossa, ja itsekin pidän niistä kovasti. Siksipä omistan nuo kaikki kolme edellämainittua peliä. Mutta joku voisi haluta näistä vain yhden, ja miten valita itselleen sopivimman? Teema on yleensä hyvin iso vaikutustekijä peliä valittaessa, mutta ei tietenkään ainoa.

Salaisuuksien saari, alkuperäiseltä nimeltään Forbidden Island, vie pelaajat uppoavalle saarelle, jolta heidän olisi tarkoitus löytää neljä aarretta ja vielä päästä poiskin, ennen saaren vajoamista unohduksiin. Pelin vaikeutta voi säädellä aloittelijasta legendaariseen, ja tämä on yhteistä kaikilla kolmella pelillä.

Englannin kielisen painoksen kansi. Peli löytyy myös suomennettuna.

Pelaajat valitsevat itselleen roolit ja nappulat, ja aloittavat kukin omalta laataltaan ympäri saarta. Jokaisella roolilla on jokin erityistoiminto, minkä vain kyseinen pelaaja voi tehdä. Kuten esim liikua viistoon, tai uida tyhjien aukkojen yli, tai mahdollisesti lennättää muita pelaajia helikopterilla ympäri saarta.

Keltainen pelaaja aloituslaatallaan, vieressä hänen roolikorttinsa, Navigaattori.


Pelaaja voi vuorollaan tehdä neljä toimintoa, kuten esim liikkua, antaa kortin samalla laatalla olevalle toiselle pelaajalle, tai rantauttaa laattoja eli kääntää laattoja ympäri. Kerättyään neljä samaa 
kuvakorttia, ja löydettyään laatan jossa on tuo sama kuva, saa hän pelastettua kyseisen aarteen 
itselleen. Tärkeätä onkin pitää huoli, ettei nämä aarrelaatat pääse uppoamaan. Sillä pelistä haastavan 
tekee korttipakka, josta pelaaja nostaa kortteja vuoronsa loputtua.    

Näissä korteissa on saaren laattojen kuvia. Ensimmäisellä kerralla laatta käännetään ylösalaisin, mikä 
tarkoittaa sen tulvivan. Mikäli sama kortti ilmestyy uudelleen, poistetaan kyseinen laatta pelistä kokonaan. 

Esimerkki saaresta pelin alussa.

Haastetta peliin voi tuoda keksimällä oman mallin saarelle. Ylläoleva kuva on vain esimerkki perusasetuksesta, millä on toki hyvä aloittaa.

Coral palace tulvii, ja sininen pelaaja aikoo pelastaa tilanteen vuorollaan.

Pelin voi hävitä usealla  tavalla, mutta voittaa vain yhdellä: keräämällä kaikki neljä aarretta, ja pääsemällä helikopterin kyytiin  sen laskupaikalta. Mikäli peli tuntuu liian helpolta, on sen vaikeustasoa helppo säätää nostamalla veden korkeustasoa korkeammaksi.


Vaikeustaso nousee myös pitkin peliä, Vesi nousee -kortin ilmestyessä.

Salaisuuksien saari on oiva tutustumisretki yhteistyöpeleihin, ja kokemani perusteella erittäin sopiva perhepeli.  Se kalpenee kuitenkin hieman sisarensa, Kadonneen kaupungin vierellä mutta on silti ansainnut paikkansa meidän hyllyssä. Pelin kauniit komponentit herättävät varmasti monen huomion, ja kutsuvat pelaamaan sellaisiakin, jotka eivät normaalisti pelaile. 

Salaisuuksien saaren tarina jatkuu Kadonneessa kaupungissa, jonne pelaajat ovat joutuneet heidän helikopterinsa hajottua keskellä aavikkoa. He joutuvat suojautumaan hiekkamyrskyltä unohtuneessa hiekkaan vajonneessa kaupungissa, etsien osia mystiseen lentävään aluksen romuun.

                                               
Kuva kannesta.


Kadonneesa kaupungissa ja Salaisuuksien saaressa on jotain samaa, kenties yleinen tunnelma. Yhteisiäkin mekaniikkoja löytyy, mutta itse koen Kadonneen kaupungin haastavammaksi. Ja se on siis mielestäni hyvä asia.

Suurin eroavaisuus näiden kahden pelin välillä on, että Kadonneessa kaupungissa laatat eivät katoa pelistä, vaan täyttyvät hiekalla, mikä on mahdollista kyllä poistaa. Tämä onkin yksi toiminto, minkä pelaaja voi vuorollaan tehdä. Toinen eroavuus on, että peli voi loppua, mikäli pelaajalta loppuu vesi. Sillä aavikolla on kuuma ja aurinko paahtaa seikkailijoiden niskaan. 

Pelin kuluessa pelaajien vesivarannot hupenevat, elleivät he löydä kaivoa, mistä hakea täydennystä.


Hienoin elementti minusta, on aavikkoa pyörittävä hiekkamyrsky. Tilanne aavikolla muuttuu jokaisen pelaajan jälkeen, ja pelaajien on varottava etteivät he hautaudu hiekkaan. Mystisen lentokoneen osat löytyvät vihjeiden avulla hiekasta, ja ne on kaikki löydettävä ennen kuin hiekkapino loppuu.

Punainen pelaaja ei voi liikkua vasemmalle, ellei hän poista laatalta  hiekkaa.


Avukseen pelaajat voivat löytää erinäisiä vekottimia, kuten aurinkokilven, terraskoopin tai dyynintuhoajan.  Varsinkin aurinkokilpi on erityisen hyödyllinen, mikäli vesivarasto sattuu olemaan lopuillaan. 
Esimerkit hyödyllisistä apuvälineistä.

Hiekkamyrsky pahenee pelin edetessä, joten pelaajat joutuvat mukautumaan tilanteisiin ja 
koordinoida vuorojaan sen mukaisesti. Tässä piileekin ns. alfapelaajan vaara, eli joku saattaa ruveta pomottamaan muita pelaajia. Tämä on yleistä yhteistöpeleissä. Mutta itse olen sitä mieltä, että jos muut eivät anna yhden pomottaa, ei tämän pitäisi olla ongelma.  Vuoroista on toki hyvä keskustella ryhmän kanssa, mutta jokainen tekee vuoronsa päätökset itse, kantaen vastuun tuloksesta. Joskus riski kannattaa, joskus taas ei. 

Myrsky pahenee pelin kuluessa.

Itse pidän Kadonneesta kaupungista kovasti. Pelin komponentit ovat hienoja ja tyylikkäitä. Sitä on myös hauska katsoa sivusta, mikä ei ole välttämättä kovin yleistä peleissä.  Verrattuna Salaisuuksien saareen, koen tässä olevan enemmän asioita mitä ottaa huomioon, ja päätökset ovat 
mielenkiintoisempia ja tunnelma ehkä piirun verran ahdistavampaa. Ja sanon tämän siis positiivisena kommenttina, koska haluan yhteistyöpelin aiheuttavan pelaajissa pientä ahdinkoa. Muuten peli on liian helppo.


Näiden kahden pelin isosisko Pandemia taasen tuntuu ja näyttää aivan eri peliltä, vaikka sisältää paljon samoja ideoita.  Pandemiassa pelastetaan maailmaa neljältä taudilta. Pelaajat valitsevat itselleen roolit (kuulostaako tutulta...?) joista jokaisella on taas joku toiminto erilainen kuin muilla. Suosittelen ehdottomasti, että mikäli Pandemia siirtyy ostoslistallesi, hankit samalla siihen ensimmäisen lisäosan Tuhon partaalla. Itse en koskaan pelaa ilman tätä. Lisäosasta ei tarvitse ottaa kaikkia juttuja kerralla peliin, mutta sen tuomat uudet roolit on jo itsessään sen arvoiset. 

Pandemian ensimmäinen laitos. Toisen painoksen kansi on erinäköinen, mutta peli sama.


Pelaajien tehtävänä on matkustella ympäri maailmaa parantaen tauteja, rakentaen tutkimuskeskuksia ja etsiä parannuskeinoja neljälle maailmaa uhkaajille epidemioille. Taudit leviävät kiihtyvään vauhtiin ja välillä epätoivo nostaa päätään. Mutta sen jälkeen onkin supercoolia voittaa peli viime tipassa, valmistamalla jokaiseen tautiin lääkkeen. Helppoa eikö?

Vaan ei ole. Pandemia on haastava peli, jossa tilanne saattaa pahentua lumipalloefektin tavoin. Sanonta tyyntä ennen myrskyä kuvaa peliä hyvin. Mutta on se vaan niin hyvä. Jokainen valinta tuntuu äärimmäisen tärkeältä, mikä ei aina ole niin voimakkaasti läsnä Pandemian sisarpeleissä. Tauteja kuvaavat kuutiot vaan leviävät ja leviävät.  Pelikorteissa onneksi löytyy apukortteja, joilla saa  katastrofin hellitettyä hetkeksi.

Sininen tauti leviää Milanoon.


Niin kuin Salaisuuksien saaressa ja Kadonneessa kaupungissa,  pelin tilanne pahenee nopeasti, tässä tapauksessa Epidemia-korttien ilmaantuessa. Epidemia-korttien määrä pakassa määräytyy vaikeustason mukaan.  Mikäli tämä pakka pääsee loppumaan, tai jonkun värin tautikuutiot ovat kaikki pelilaudalla, tai leviämismittari kuluu loppuun, on peli ohitse.

Mikäli leviämismittari kohtaa pääkallon, peli loppuu.


Pandemia on näistä kolmesta selkeästi monimutkaisin peli.  Sen ulkonäkö myös voi olla joillekin tylsä, vaikka itse peli onkin mukaansa tempaava.  Näistä kolmesta Pandemia on ehdottomasti suosikkini, Kadonnut kaupunki on hyvänä kakkosena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti