sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Tuutin täydeltä pelejä.

Kesä on ollut mahtava ja aurinkoinen, mikä on pelailun kannalta ollut toisaalta huono asia. Puisto on kutsunut monesti, eikä mukaan ole useimmiten tarttunut pelejä, syystä tai toisesta. Eikä siinä mitään, välillä näin. Mutta kun katson viimeisen parin kuukauden pelattuja pelejä, on pöydälle kyllä päässyt kaikkea kivaakin. Arvostelupinossakin nököttää monta peliä vielä testaamatta, mutta onhan tässä aikaa. Teimme puolivuotiaan poikamme kanssa ensimmäisen reissun lautapelikauppaan, napaten mukaan Exitit, jotka halusin arvostella, sekä heräteostoksena The Mindin. Tästä lisää myöhemmin.

Luka ei vielä ymmärtänyt pelikaupan hienoutta.


Toukokuun alku ei ollut lupaava. Kirjastosta lainattu Carcassonne Star Wars hieman ärsytti. Koin siihen lisätyn nopanheiton pilaavan koko pelin, vaikka mieheni oli ihan sinut asian kanssa. Kaiken lisäksi Carcassonne SW ei ole sieltä kauneimmasta päästä, mutta makuasioistahan voi vain kiistellä. Olen kyllä valmis joskus kokeilemaan tätä uudestaan jos joskus tulee lisäosan kanssa vastaan, mutta pelkällä peruspelillä no thanks.

Luke, olet minun meepleni.


Seuraava pettymys oli toiveikkaana lainattu Hunt for the Ring. Voi, kuinka toivoin tämän olevan hyvä korvike muille jahtauspeleille, kuten Letters from Whitechapel tai Fury of Dracula. Taru sormusten herrasta -teema vaikutti lupaavalta, mutta teemalla ei kovin pitkälle pötkitä jos muut asiat tökkivät. Pelissä yksi pelaaja pelaa Frodona ja muut Nazguleina. Arvaatte varmaan homman jujun. Aluksi kun levitimme pelin pöydälle ja ryhdyimme hommiin, oli peliseurueemme innoissaan. Kuvitus on hienoa ja komponentit muutenkin mukiinmenevät. Peli alkaa perinteisellä tavalla, Frodo liikkuu salaa ja Nazgulit yrittävät saada häntä kiinni. Ensimmäinen tunti peliä oli oikeasti hauska. MUTTA.

Ihan päheä kansi.


Jostain täysin käsittämättömästä syystä peli on kaksiosainen, mikäli Nasolinit(Nazgulit, toim. huom.) eivät ole saaneet pientä hopottia(hobittia, toim.huom.) kiinni. Ja se toinen osa oli, suoraan sanottuna, syvältä Mordorin sisuksista. Gandalf tulee ja sotkee asioita ei mitenkään hauskalla tai edes mielenkiintoisella tavalla, ja hommasta tulee vain v-tutuskäyrän nostoharjoitus. Siinä missä ensimmäinen tunti oli hauska ja jännä, oli toinen pelitunti puhdasta tuskaa. Harvoin pakkaan pelin yhtä ärsyyntyneenä takaisin laatikkoon. Frodon pelaaja kyllä nautti, kas kummaa, kun ei jäänyt kiinni. Ei ollut lähelläkään. Suunnitelkaa joku parempi THS-aiheinen jahtauspeli, kiitos.

Ei löydy, ei sitten millään.


Kesäkuu olikin sitten jo lupaavampi. Varasin Photosynthesiksen kirjastosta, ja oltuani noin kaksi kuukautta jonossa, pääsin vihdoin kokeilemaan tätä puupeliä. Photosynthesiksen idea on kasvattaa omia puita metsässä auringon liikkuessa eri asentoihin. Värikäs ja kaunis peli on taitoa vaativa aivopähkinä, tuuria tässä ei ole nimeksikään. Komeat komponentit auttavat hahmottamaan varjoa ja valoa, eivätkä ole pelkästään silmäkarkkia. Ovat ne kyllä sitäkin toki. Mikäli tänä vuonna en olisi tutustunut muutamiin minua todella koukuttaneisiin peleihin, olisi Photosynthesis varmaan pakko-ostos, mutta tällä hetkellä se jää osioon pelaan mielelläni, mutta en koe tarvetta omistaa. Jollei vastaan tule superhalvalla. Mutta komia se on!

Kaksinpelissä ei ole niin kovaa tungosta laudalla, ainakaan vielä tässä kohtaa peliä.


Pelaajien Valinta-palkinto jaetaan taas syksyllä ja vuoden suomennettuja pelejä pitää pelata myös hieman sillä silmällä. Pidimme kesäkuussa yhdistetyn Pelaajien Valinta ja Lautakunta -miitin Todellisuuspakolaisten luona Turussa, ja pelailimme pelejä pitäen tulevan syksyn kisan mielessä.
Pääsin testaamaan mm. Queendominoa, josta itse pidin huomattavasti enemmän kuin edeltäjästään Kingdominosta, joka on minulle liian simppeli. Päädyin pelaamaan myös LudiCreationsin Alexandriaa, ja voittajana sain saman firman Long live the Queenin lahjaksi LudiCreationsin Iraklikselta. Kiitos siitä! Long live the Queen yllätti minut, olemalla näppärä kahden pelaajan head-to-head -matsi. Tarkoituksena on salamurhata vastustajan prinsessa.  Kokeilin sitä Todellisuuspaon Annikan kanssa, ja se oli oikein mukava kokemus. Ei maata mullistava, mutta pelaan mieluusti uudelleen.

Tutulta näyttää.


Alexandriasta en vielä osaa sanoa pidinkö vai en. Pelaajat pelastavat palavasta kirjastosta kääröjä yms, pelialueen pienentyessä pelin edetessä. Jokaisella pelaajalla on oma hahmo, jolla on jokaisella erilaiset kortit ja pelaajavoimat. Tämä puoli pelistä on hyvä ja mielenkiintoinen, mutta en vain vielä ole varma oliko se loppujen lopuksi tarpeeksi addiktoiva, että haluaisin pelata uudelleen ja uudelleen. Pelinappuloina toimivat standeet olivat todella ärsyttävät, eivät pysyneet pystyssä ollenkaan, mutta tämä oli kuulemma painofirman vika, eivät olleet ollenkaan ymmärtäneet mitä niiltä haluttiin.

Pienikin töytäysy ja nämä kaverit ovat kanveesissa.


Huh, joko ollaan yli puolen välin? Tähän kohtaan täytyy laittaa joku söpö täytekuva. Jos pääset loppuun asti ansaitset papukaijamerkin!

Ajatteletko sinä samaa kuin minä?


Juhannuksena pelattiin heräteostoksena hankittuna The Mindia koska a) se on ehdolla Spiel des Jahres-kisassa, sekä b) kaikki hehkuttaa sitä. Ennakkoon todettakoon, etten suuremmin ollut innostunut tätä pelailemaan, mutta totesin meiltä löytyvän läheisiä, joille kyseinen korttikokemus sopii oivallisesti, joten olihan se nyt hankittava. Ja siitä nyt pääsee varmasti eroon, jos siltä tuntuu. The Mindissa pelaajien on saatava pelattua kortteja pöytään pienestä suureen, numeroiden 1-100 välillä. Juju onkin siinä, ettei kenellekään saa sanoa mitään omiin kortteihin liittyen.  Peliä pelataan monta tasoa, joiden vaikeus nousee koko ajan. Vaikeus tulee kasvavasta käsikorttimäärästä. Myönnetään, etten inhonnut peliä, se oli oikeastaan ihan mukavaa iltapäiväkahviviihdettä, mutta en nyt oikeasti koe tämän olevan Spielin arvoinen. Pliis antakaa se pysti Azulille!

Ärsyttääkö etteivät nämä ole järjestyksessä?


Oli niitä hyviäkin kokemuksia! Nimittäin kirjastosta lainattu Aaron Vanderbeekin Castell yllätti oudon hassulla teemallaan.  Castellin teemana on omituinen katalonialainen kansanperinne: ihmispyramidit. Pelaajat hankkivat uusia castellaajia ja kilpailevat rakentamalla erilaisia ihmispyramideja. Alussa pelaajien taidot ovat aika suppeat, ja näitä täytyy kehittää jos haluaa pärjätä paikalliskilpailuissa, jotka usein vaativat taitoja joita ei pelaajilla alussa ole. Itse pyramidit rakennetaan asettamalla ihmislaattoja oikeisiin muodostelmiin sääntöjen mukaisesti. Eli esim. alla olevien pitää olla vahvempia eli isompi numeroisia kuin yllä olevat jne. Tietyt taidot antavat mahdollisuuden rikkoa sääntöjä. Tätä pelaisin kyllä erittäin mieluusti lisää!

Castellin pelilaudan pastellit värit.


Toinen vieläkin mahtavampi kokemus oli Roll Player.  Näitä kahta edellä mainittua peliä halusin kokeilla koska Todellisuuspaon Annika oli saanut ujutettua ne jostain syystä päähäni. Ja hyvä niin! Olin nimittäin dismissannut Roll Playerin kokonaan, koska sen kansikuva ei herättänyt minussa mitään positiivisia viboja. Päin vastoin, se haiskahti ns. amerirässiltä, jota pyrin nykyisin välttelemään. Roll Player on Keith Matejkan noppaoptimointipeli(sisäpiirin juttu, kts. Lautakunnan Noppaoptimointi-jakso). Roll Playerissä pelaajat draftaavat noppia luoden samalla hahmoa, hieman roolipelityyliin, eli tuttujen ropestatsien kuten strength, charisma, wisdom jne. mukaan. Tämä on siis koko peli. Sillä hahmolla ei varsinaisesti tehdä mitään, jollet hanki ensimmäistä lisäosaa.  Mutta, voi että, tämä oli hyvä kokemus! Noppien asetteluun vaikuttaa mm. backstory-kortti, jossa on esitetty toiveita tietyistä väreistä tiettyihin ruutuihin. Jokainen eri hahmo myös saa eri lailla pisteitä noppien lukujen mukaan tietyillä statsiriveillä, joten värien lisäksi myös noppien silmäluvuilla on merkitystä. Innostuimme mieheni kanssa Rollista niin paljon, että kun rakas serkkuni oli Ruotsin maalla shoppailemassa Scifibokhandelissa, pyysin häntä tuomaan sieltä minulle oman kappaleen. Jos mielenkiintoa on, niin voin kirjoittaa Rollista jossain välissä oman arvostelun tämän pikaesittelyn lisäksi.

Pelaajalauta näyttää jokseenkin tältä.


Noppaoptimointiteeman mukaisesti pelasin myös Maijun kanssa Troyes:ta(lausutaan Truaa:ta, toim.huom.) Puutyöläis-Joonaksen kehujen innoittamana. Tästä olen aikaisemminkin puhunut, koska voi että peli voi olla ruma! Keskiaikainen teema ei kosketa minua kyllä millään positiivisella tasolla, päin vastoin suorastaan ärsyttää, joten olin pitkittänyt Troyes:n kokeilemista monella vuodella. Mekaniikkojen puolesta Troyes:n pitäisi olla just up my alley, niin kuin lontooksi sanotaan, mutta kun ei niin ei. Liekö kuvitus vai mikä, mutta en vain pääse tähän peliin sisälle tavalla, joka saisi minut haluamaan lisää. Koko pelin ajan tunsin vain suurta välinpitämättömyyttä seuraavaa siirtoani kohtaan, ja se nyt ei ole kovin lupaava merkki koskaan. Mutta älkää antako tämän negatiivisen murmutuksen estää teitä kokeilematta Troyes:ta, olen varmasti yksi sadasta, joka ei kyseisestä pelistä pidä. Ja tämä kun on vielä Sébastien Dujardinin peli, jonka Deusta rakastan.

Yök, mitkä värit!


Positiivisempia kokemuksia oli taasen Lunkisti-Terolta lainattu Stefan Feldin Merlin. Tässä kohtaa saattaa jollain hälytyskellot lyödä, sillä olen useaan otteeseen sanonut etten erityisemmin pidä Feldin peleistä. Olen tosin tehnyt tänä vuonna päätöksen edes yrittää päästä feldallergiastani eroon, sillä "kuivien" europelien ystävänä on lähes mahdoton ajatus inhota Feldiä. Merlinissä joku vaan kutsui tavalla, jota en sen selkeämmin osaa kuvailla. Tero onneksi hankki kyseisen pelin jo Essenistä, ja suostui lainaamaan sitä minulle. Artturiaaninen teema lätkäistynä noppapelin päälle, kivan värikkäällä Lohausenin kuvituksella. Ensisilmäyksellä Merlin on hieman sekavahko, mutta pelatessa alkaa pelilaudan eri sektorit hahmottumaan hyvinkin selkeästi eikä se tunnu ollenkaan sekavalta. Kierroksen alussa heität kaikki omat noppasi plus yhden Merlin-nopan ja vuorollasi valitset aina yhden nopan jonka silmäluvun mukaan saat liikkua pyöreällä pöydällä.  Oma nappula liikkuu vain myötäpäivään, mutta Merlin kun on velho, osaa hän myös pakittaa. Makes sense. Päädyttyäsi johonkin ruutuun saat tehdä kyseisen ruudun toiminnon. Oikeasti tosi simppeliä. No okei, onhan tässä vähän kaikkea muuta, kuten apulaisia ja pettureita, jotka hyökkäävät jollet varaudu yms. Niin ja jotain kartanoitakin pitäisi rakennella. Ja ihan meinaa naurattaa jos ajattelee pelin päämekaniikan olevan tavallaan ROLL AND MOVE. Mietipä sitä. Mikä on se mekaniikka jota kaikki peliharrastajat inhoavat yli kaiken? No juurikin se. Tässä se vain on tehty modernilla ja jännällä tavalla, ja pelaajalla on oikeasti useita valintoja vuorollaan.  Minusta on vain hauskaa järkyttää ihmisiä tuolla kauhealla termillä.

Myönnetään, tätä sälää on kohtalaisesti.


Mieheni kanssa pelasimme kotona kahdestaan Uwe Rosenbergin Nusfjordia, johon olin jo aikaisemmin talvella tehnyt Fimosta nappulat. Tämä on näitä minun pakkomielteitäni, että kaikissa Uwen peleissä pitää olla Fimo-nappulat. Nusfjord on työläisenasettelupeli, jossa sinulla on vain kolme työläistä. Se on todella vähän, kun on tottunut siihen normaaliin viiteen.  Norjalaiseen kalastajakylään sijoittuva teema on söpö, ja pelin ilme tukee tätä. Nusfjordissa on paljon uwemaisia elementtejä, ja se maistuu minulle kuin maukas savulohi. Pelissä kalastetaan, hakataan metsää ja rakennetaan rakennuksia. Voit myös palkata viisaita kyläläisiä apulaisiksi, jolloin saat itsellesi toimintoja, joita muut eivät voi käyttää. Kaksinpeli ei ehkä ole se paras pelimuoto, mutta ei myöskään huono millään tapaa. Seuraavaksi pitää testata kolmella, koska luulen sen olevan astetta erilaisempi kokemus. Nusfjord on oikein kiva lisä Rosenberg-kokoelmaani, mutta jos et Uweista välitä, et sinä tule tästäkään luultavasti pitämään.

Työläisenasettelulauta keskellä pöytää.


Viimeisenä lisäyksenä mainitsen vielä suuresta onnen hetkestä. Sain nimittäin vihdoinkin napattua itselleni Sagradan! Pelipeikolla sattui olemaan yksi kappale varastossa, ja kun sattumalta äkkäsin siellä sellaisen olevan, syötin tilauksen sisään sen suurempia ajattelematta. Ja koska ollaan vielä mökillä, otin riskin ja tilasin sen tänne Puumalaan. Suomen Posti ei tällä kertaa pettänyt, vaan peli tuli kahdessa arkipäivässä, niin kuin oli luvattu. Välissä oli toki viikonloppu. Sagradassa on paljon yhtäläisyyksiä ylempänä mainittuun Roll Playeriin, joten voitte vain arvata Sagradan olevan kuin tehty minulle. Harmillisesti se ei ole vielä kerennyt pöydälle asti, sillä pöydän teko on vielä kesken. Aloitin nimittäin vanhan pirttipöytäkaluston kunnostuksen. Saadaan siis tänne mökillekin kunnon pelipöytä. Nyt ollaan jo loppusuoralla, mutta niin on lomakin. Itsehän olen toki äitiyslomalla, joten voisin jäädä tänne asumaan, mutta ensi viikolla on Ropecon, johon minut on kutsuttu lauantaina panelistiksi Helmet-kirjastojen lautapelipaneeliin, jossa puhumme tarinankerronnasta lautapeleissä. Näemme siis toivottavasti siellä!

Katsokaa kuinka kaunis se on!









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti